Kolumni: Ihmisen pisin kotimatka on hänessä itsessään
Christopher Nolanin The Odyssey oli hieno elokuva armosta, kirjoittaa Vehka Kurjenmiekka.
Suhtauduin Christopher Nolanin The Odyssey -elokuvaan äärimmäisen skeptisesti. Joukko Hollywoodin tähtinäyttelijöitä pääosissa tuntui ajatuksena koomiselta, kun olin nuoresta asti kuvitellut mielessäni Odysseuksen, Penelopen, Kirken ja muut hahmot aivan omalla tavallani. Myöskään elokuvan ympärillä vellova keskustelu siitä, ettei tekijöiden joukossa ollut yhtäkään kreikkalaista, turhautti.
Elokuva onnistui kuitenkin sykäyttämään. Ei siksi, että näyttelijät olisivat erityisesti loistaneet, vaikka kaikki tasaisen varmaa työtä tekivätkin. Ei myöskään siksi, että alkuteosta olisi seurattu jotenkin äärimmäisen tarkasti, vaikkei Nolan hirveän suuria vapauksia ottanutkaan, vaan pääasiassa pysytteli tutussa tarinassa.
Elämä on sotkuista, eikä antaudu noin vain selkeäksi tarinaksi.
Mutta elokuva säilytti kirkkaana juuri sen, mistä Odysseiassa on kyse: kotiinpaluun kipeyden ja kaipuun. Odysseus yrittää palata takaisin vuosikymmenten ajan, mutta aina jokin jarruttaa, ja lopulta palatessaan hän ei ole enää sama. Tielle tulevat häpeä, syyllisyys, katumus ja lukemattomat muut tunteet, joita kaikkia ei oikein pysty edes kirjoittamaan auki, koska elämä on sotkuista, eikä antaudu noin vain selkeäksi tarinaksi. Joskus niitä onkin helpompi kuvata vertauskuvallisesti esimerkiksi seireenien tai merenjumalan vihan kautta.
Yllätyin siitä, että Nolanin The Odyssey olikin oikeastaan hieno elokuva armosta. En halua paljastaa liikaa lopusta, mutta puhuttelevin elokuvassa oli minusta se hetki, jossa Odysseus myöntää, että hän ei ole itse ollut valmis palaamaan kotiin. Ihmisen pisin kotimatka onkin usein hänessä itsessään.
On vaikea palata rakkaidenkin ihmisten luo, kun joutuu tunnustamaan oman vajavaisuutensa ja sen, että on muuttunut. Yllättävän usein häpeä ja syyllisyys kätkeytyvät arjen alle. On muka liian kiire, liian pitkä etäisyys, tai ensin pitää hoitaa pois alta sitä sun tätä. Mutta sitten kun pintaa raaputtaa, syiden alta paljastuu kipeämpi totuus: se, ettei kotiin haluaisi palata, koska pelottaa, ettei siellä enää otetakaan vastaan.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Rakastan tragedioita, koska ne kertovat armosta ja toivosta
PuheenvuorotJääräpäinen usko onnistumiseen mahdottoman edessä on ihmisyyden sydänlanka, kirjoittaa kolumnissaan Vehka Kurjenmiekka.