Kolumni: Rakastan tragedioita, koska ne kertovat armosta ja toivosta
Jääräpäinen usko onnistumiseen mahdottoman edessä on ihmisyyden sydänlanka, kirjoittaa kolumnissaan Vehka Kurjenmiekka.
Olen rakastanut tragedioita eli onnettomasti päättyviä näytelmiä tai tarinoita jo nuoresta asti, mutta mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän ne koskettavat. Luulen, että syy on osin maailmassa: siinä, että tunnumme elävän keskellä tragediaa juuri nyt. Kaikki näyttää vääjäämättä luisuvan kohti katastrofia toisensa perään.
Antiikin tragediassa oli useita keskeisiä elementtejä, joita filosofi Aristoteles eritteli Runousopissaan. En mene nyt niihin sen syvemmälle, mutta nostan esiin kolme itselleni rakkainta: sen, että tragedian sankarin tuli olla vähän katsojaa (tai lukijaa) parempi ihminen, sen, että tragedian lopputuloksen piti olla ennalta tiedossa ja vääjäämätön, ja sen, että tragedian kaavaan kuului aina tunnistamisen ja tunnustamisen hetki – se, jossa tragedian sankari tajuaa tekemänsä virheen.
Rakastan sitä, että epäonnistuminen on väistämätöntä, mutta tarinalla on silti merkitystä. Sankarin kamppailulla kohtaloaan vastaan on niin paljon väliä, että katsojat seuraavat sitä sydän kurkussa ja samaan aikaan parasta toivoen ja pahinta odottaen. Rakastan sitä, että vaikka tiedämme sankarin olevan jollain tapaa meitä parempi, tiedämme myös, että hänkin silti epäonnistuu.
Paradoksaalisesti tragediat kertovat armosta.
Rakastan kaikkia näitä asioita, koska ne tuovat lohtua juuri ehdottomuutensa vuoksi: epäonnistumisesta huolimatta yrittämisellä on merkitystä, ja meitäkin paremmat epäonnistuvat. Paradoksaalisesti tragediat kertovatkin juuri armosta. Siitä, että uudelleen saa (ja pitää!) yrittää, tuntuipa kaikki sitten toivottomalta tai ei. Siitä, että epäonnistumisen vaara on meissä kiinni ytimiä myöten, mutta se ei saa estää yrittämästä ja rakastamasta, koska myös jääräpäinen usko onnistumiseen mahdottoman edessä on ihmisyyden sydänlanka.
Ja mikä tärkeintä: tragediat muistuttavat meitä siitä, että vaikka niiden sankarin tarina onkin ennalta määrätty, tässä maailmassa me voimme kirjoittaa sellaisiakin, joiden loppu ei vielä ole tiedossa. Kuten lempitarinassani Hadestownissa ehdotetaan: kenties tällä kertaa kaikki päättyykin toisella tapaa?
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Ehtoollisella kiroilu tai supina ärsyttää, koska pyhyyden tunnistaminen on tärkeä sosiaalinen taito
PuheenvuorotMilloin viimeksi annoit itsellesi mahdollisuuden ja tilaa uskoa siihen, että on jotakin sinua ja elämääsi suurempaa? kysyy Vehka Kurjenmiekka.