Kolumni: Kiinalaisen työläisen asia on meidän asiamme
Suomalaiset työläiset saivat lopulta paremmat oikeudet, mutta sata vuotta myöhemmin hankimme maailman toiselta puolelta kehnosti kohdeltujen tekemiä tavaroita, kirjoittaa Auli Viitala.
Työväenkirjallisuus ei ole kuollut. Sen kirkkain tähti lennähti tänä keväänä Suomeen, aivan kuten 50 miljoonaa pakettia, jotka suomalaiset tilaavat vuoden aikana (2025) Kiinasta. Hu AnYanin muistelmateos Pikalähettinä Pekingissä – Duunarielämää 2000-luvun Kiinassa kuuluu kirjoihin, jotka on luettava, kuuluipa itse ”temuttajiin” tai ei. Meidän kaikkien talous on joka tapauksessa riippuvaista kiinalaisten silpputyöläisten panoksesta tavalla tai toisella. Tämäkin kolumni on kirjoitettu tietokoneella Made in China.
Hu kuvaa erilaisia työpaikkojaan ja -tehtäviään lakonisesti ja faktat puhuvat puolestaan. Pakettien lajittelijana hänen työvuoronsa kesti 12 tuntia iltaseitsemästä aamuseitsemään, ainoa ruokatauko oli yhdeksältä illalla. Vapaapäiviä oli neljä kuukaudessa.
Kuvaus kuulostaa pohjoismaiseen työelämään tottuneelle välillä suorastaan päättömältä. Jos joku tekee lajittelussa virheen, koko tiimi saa sakkorangaistuksen. Siksi työntekijät eivät koeajalla halua auttaa toisiaan: on kaikkien etu, että vain virheettömimmät saavat pitää työnsä. Koeaika on palkaton, ja sen aikana joutuu tekemään kaikkein raskaimpia tehtäviä. Se karsii heikoimmat.
Lukija ei voi olla miettimättä, miten ihmeessä työstä voisi selvitä perheellinen ihminen tai edes joku, joka haluaa koskaan tavata ystäviään.
Työ pikalähettinä on Hulle helpompaa, koska paketteja ei jaeta yöaikaan, mutta vastaavasti vuoro on pitempi, aamuseitsemästä iltayhteentoista. Hu ei marise, mutta lukija ei voi olla miettimättä, miten ihmeessä työstä voisi selvitä perheellinen ihminen tai edes joku, joka haluaa koskaan tavata ystäviään.
Lukiessa mieleeni tuli vierailu UPM:n tehdasmuseossa Verlassa. Pahvitehtaalla työ oli 1800-luvun lopulla, ennen työväen järjestäytymistä, samanlaista kuin lajittelukeskuksessa Guangdongissa 2017: fyysisesti äärimmäisen kuluttavaa, 12-tuntisia vuoroja, ilman irtisanomissuojaa. Omistava luokka ei pitänyt siitä, että työläiset kokosivat voimansa uuden vuosisadan alussa, mutta se onnistui, ja loppu on niin sanotusti historiaa. Sata vuotta myöhemmin suomalainen hankkii maailman toiselta puolelta kehnosti kohdellun toverin tekemiä tavaroita.
Kirjoittaja on kirjailija ja tuore kristitty.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kadehdin nunnaa, joka ei poistu luostarista – hän on vapaa kaikesta, mistä minä en
PuheenvuorotMitä jos vapaus ei löydykään rajattomista mahdollisuuksista vaan niiden puutteesta? Karmeliittaluostarissa elävä äiti Maria ei joudu koskaan tekemään valintoja, Auli Viitala kirjoittaa.
