Kolumni: Punaisten haudalla olin kuin minulla ei olisi mitään tekemistä kirkon kanssa
Historiaa ei tarvitse kirkossakaan kaunistella vaan katsoa kohti. Pappi yllätti minut punaisten haudalla, kirjoittaa Auli Viitala.
Viime pyhänä oli kaatuneitten muistopäivä, ja osallistuin seppeleenlaskuun Haagassa punaisten haudalla. Muistohetken järjestää vuosittain Länsi-Helsingin sosialidemokraatit, ja myös paikalliset seurakunnat laskevat seppeleen. Tilaisuus kosketti, ja päätin alkaa käydä siellä vuosittain, sillä uusia muistajia on tultava, jotta perinne säilyy.
Vastaavanlaiset muistohetket pidettiin tietenkin myös sankarihaudoilla ja valkoisten haudoilla. Itse koen läheiseksi työväenhistorian, joten suuntasin Pohjois-Haagan veljeshaudalle. Siinä lepää 28 niistä noin 45:stä, jotka teloitettiin nykyisen Vihdin liikenneympyrän tietämillä 12.4.1918.
Olin jakanut avustajana messussa ehtoollista, mutta jos punaisten haudalla kysytään, en halua missään tapauksessa edustaa kirkkoa.
Oikeasti kuulin tilaisuudesta kirkossa, josta pappi oli messun jälkeen lähdössä seppele kainalossa. Kun joku kysyi, oletteko te seurakunnan väkeä, huudahdin muina pietareina, että minulla ei ole mitään tekemistä kirkon kanssa. Olin jakanut avustajana messussa ehtoollista, mutta jos punaisten haudalla kysytään, en halua missään tapauksessa edustaa kirkkoa. Astuin askeleen kauemmas papista.
Vaan hänpä yllätti minut ja teki vaikutuksen myös demariväkeen (joihin en kuulu). Pappi nimittäin aloitti sanomalla, että häntä oikeastaan hävettää olla täällä panta kaulassa edustamassa evankelis-luterilaista kirkkoa. Häpeällistä kirkon toiminta sisällissodassa olikin. Valtaosa papistosta tuomitsi jyrkästi ”punakapinalliset” ja asettui ”esivallan” eli valkoisten puolelle. Sanaa käytettiin miekkana tuhoisasti. Edes aseistakieltäytyjien teloittamista kirkko ei kritisoinut.
Kristittyjä oli tietenkin molemmilla puolilla, koska liki koko kansa kuului kirkkoon. Minua ovat aina kiinnostaneet tolstoilaiset, joiden uskoon kuului ehdoton pasifismi ja jotka siksi olivat kummallisessa tilanteessa 1918, asuinpaikasta ja asemasta riippuen. Osa eli kuin sota ei koskettaisi heitä mitenkään, kuten lohjalainen Arvid Järnefelt, mutta Iitissä punaiset teloittivat Akseli ja Eelo Isohiiden. Tarinan mukaan he antoivat sen etukäteen anteeksi tunnetun esikuvansa tavoin.
Kirjoittaja on kirjailija ja tuore kristitty.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Tarratoimikunnan kiusaamisen on loputtava
PuheenvuorotTarratoimikunnan nuoret joutuivat sietämään myös kiusaamista. On seuraväen käsissä, mistä tulevan kesän Suviseurat tullaan muistamaan, kirjoittaa Auli Viitala.
Kolumni: Tyhjä hauta on ihme, jota ei voi käsittää
Puheenvuorot
