Kolumni: Kumppanin kaipaaminen ei kaipaa tulostavoitteita
Ystävän kysymys paljasti jotakin sinkkuuteen liittyvästä häpeästä. Mutta mitä kummallista on siinä, että kaipaa ihmistä arkea jakamaan, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
Juttelin taannoin ystäväni kanssa kuulumisistani, kun hän yllättäen kysäisi, vieläkö käytän erästä deittisovellusta. Kerroin, että minulla on se puhelimeen asennettuna, mutta en ole syksyn kiireiden keskellä jaksanut sitä aktiivisesti avata, vaan keskittynyt enemmän omaan jaksamiseen ja arkeen.
”Mutta eikö sinua häiritse se, että nytkin siellä sovelluksessa kuka tahansa voi sitten koska tahansa nähdä, että etsit romanssia?” Ystäväni kysymys oli vilpitön. Hämmennyin ja nolostuinkin. Sitten pysähdyin pohtimaan sitä, mistä äkillinen häpeä kumpusi. Mitä pahaa on siinä, että ulkopuoliset ihmiset tietävät, että kaipaan elämääni kumppanuutta ja jotakuta arkea jakamaan? Miksi se olisi jotakin kätkettävää tai salattavaa? Miksi tieto saisi näkyä vain ja ainoastaan silloin, kun olen aktiivisesti edistämässä asiaa, mutta pitäisi muuten piilottaa?
Kaikkia haaveita ei aina pysty edistämään täysillä, mutta saa silti toivoa ja unelmoida.
Minusta on jotenkin järjetön ja nurinkurinen ajatus, että rakkauteen tai perheeseen liittyvät haaveet täytyisi laittaa kaappiin, ellei sitten ole valmis laittamaan deittailua etusijalle juuri nyt. Ei sinkkuus ole mikään sairaus, joka ei saisi näkyä tai kuulua ulospäin eikä siinä, että haluaa löytää itselleen ihmisen tai ihmisiä elämäänsä jakamaan 36-vuotiaana, 19-vuotiaana, 47-vuotiaana tai 72-vuotiaana, ole mitään kummallista.
Mitään kummallista ei myöskään ole siinä, että elämä ei pyöri sen kumppanin löytämisen ympärillä, koska yleensä elämässä on muitakin merkityksekkäitä asioita. (Kuten vaikka minulla sellaiset ihanat jutut kuin työni nuorten parissa ja kirjailijuus.)
Kaikkia haaveita ei aina pysty edistämään täysillä, mutta saa silti toivoa ja unelmoida. Saa sanoa, että ”Tämä olisi minusta ihanaa”, ja olla silti suorittamatta ja tekemättä siitä jälleen yhtä vaatimusta tai elämää määrittävää tekijää.
Lyhyesti sanottuna: kaipaamisessa – oli se sitten kumppanin, uuden kodin, seurakuntayhteyden, unelmatyön, perheen tai koiran – ei ole mitään väärää. Kaipaamiselle ei tarvitse asettaa tulostavoitteita tai aktiivisuusmittareita, jotta se olisi hyväksyttävää. Minä kaipaan, ja sekin on osa minua, ja niin on aivan hyvä.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Liian tehokas deittailukulttuuri estää parisuhteiden muodostumisen
PuheenvuorotTäydellistä kumppania etsimällä voi ohittaa ”sen oikean”.
