Kolumni: Arjensotkuinen tulevaisuus on etuoikeus, mutta ei itsestäänselvyys
On etuoikeus elää sellaista elämää, jossa muutos ja muuttaminen ovat vain pieni hämmennyksen hetki ja pilkku kahden lauseen välissä, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
Muutin viimeksi yksin seitsemän vuotta sitten. Silloin uusi seurakuntani – Kannelmäen seurakunta – lähetti minulle tervetulokirjeen, jonka mukana oli Heimo Hatakan kirjoittama runo Muuttolaatikkorukous.
Koko sen ajan, jonka asuin vanhassa omenapuutalossa, rukous oli huoneeni seinällä. Muuttaessani seuraavan kerran yhdessä tutun ja rakkaan ihmisen kanssa pakkasin rukouksen jonnekin, enkä muistanut sen olemassaoloa moneen vuoteen.
Viikko sitten olinkin yhtäkkiä samassa tilanteessa kuin 28-vuotias Vehka: muuttamassa yksin pieneen huoneeseen yhteisötaloon arkana mutta toiveikkaana. Kirjoja oli karsittavana ihan liikaa, vanhaa sänkyä ei saanutkaan muuttoautoon hankalan muodon vuoksi, kuskiksi lupautunut ystävä sairastui viime hetkellä ja toinen lupautui avuksi. Kaikki oli yhtä kaaosta.
Minä saan aloittaa uudessa paikassa, jossa suurin ongelma on liian pieni hyllytila kirjoille ja jossa kämppis laittoi heti ensimmäisenä iltana tervetuloillalliseksi kantarellipastaa.
Sattumalta käteen pakatessa osunut tuttu runo lohdutti. Muuttolaatikkorukous, joka aikanaan toivotti minut tervetulleeksi uuteen kotiin, oli helppo rukoilla myös nyt, koska toiveikkuudelle oli tilaa. Uusi koti on kaunis ja villiintynyt puutarha ihana, veräjä aina raollaan ystävien tulla.
”Vielä tästä kaikesta tulee kulunutta / arjensotkuista, kotoisaa”, rukouksessa sanotaan. On etuoikeus elää sellaista elämää, jossa muutos ja muuttaminen ovat vain pieni hämmennyksen hetki ja pilkku kahden lauseen välissä. Minä saan aloittaa uudessa paikassa, jossa suurin ongelma on liian pieni hyllytila kirjoille ja jossa kämppis laittoi heti ensimmäisenä iltana tervetuloillalliseksi kantarellipastaa.
On etuoikeus, että voi uumoilla, että aika pian kaikesta tulee kulunutta, arjensotkuista ja kotoisaa. Sellaista, ettei edes huomaa ajan kuluvan tai että arki maistuu vähän puulta, mutta rullaa kuitenkin eteenpäin.
On etuoikeus, että on tulevaisuus, jota ajatella, josta haaveilla, ja joka välillä vähän jännittää.
Palestiinassa sellaista ei monilla nyt ole – siis tulevaisuutta ensinkään. Ei tänään, ei huomenna. Eivätkä rukoukset paljon lohduta, kun mikään ei muutu, eikä kukaan tunnu kuuntelevan.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Unelmoin tavallisten ihmisten tavallisesta kirkosta
PuheenvuorotVehka Kurjenmiekka haaveilee siitä, että jumalanpalveluksissa saarnaisivat muutkin kuin papit ja Raamattua luettaisiin yhdessä keskustellen.
