Kolumni: Neljäkymmentä ensimmäistä kertaa – kirkko puhuu seksistä vertauskuvilla, mutta ei opeta puhumaan siitä kumppanin kanssa
Kommunikaatio on kaikkein tärkein osa seksiä, mutta kirkossa siitä puhutaan edelleen usein mysteerinä, Vehka Kurjenmiekka kirjoittaa.
Aikanaan rippileirilläni perinteisellä rakkausoppitunnilla meille kerrottiin, että naiselle seksi sattuu keskimäärin neljäkymmentä ensimmäistä kertaa. Silloin oletuksena oli, että suurin osa meistä odottaisi seksin opettelua avioliittoon asti. Kannoin opetusta mukanani vuosikaudet, enkä kyseenalaistanut sen todenperäisyyttä, koska en törmännyt kirkossa missään kohtaa toisenlaiseenkaan.
Jos oppii ajattelemaan, että kipu on (ensimmäiset neljäkymmentä kertaa) yksinkertaisesti osa seksiä, siitä tulee helposti itseään toteuttava ennustus, sillä tietenkin herkkiä tilanteita jännittää ja stressaa. Etenkin, jos niihin liittyy paine siitä, että kyse on jostakin salatusta yhteydestä, rakkauden suuresta hedelmästä.
Koska odotukset ovat kovat, päätyy helposti pelkäämään kumppanille puhumista siksi, ettei seksistä ei ole koskaan puhuttu ihan vain fyysisenä ja arkisena asiana.
Kun muistutamme siitä, miten seksi voi olla yksi Jumalan ihmeellisistä lahjoista, se saa olla samalla arkista sähläystä, sotkuista, huvittavaa, hankalaa, hikistä ja välillä ihan vaan epäonnistunutta.
Väitän silti, että juuri kommunikaatio on kaikkein tärkein osa seksiä. Minusta on ongelmallista, että kirkossa seksistä puhutaan edelleen vähän ja silloinkin usein suurena mysteerinä ja arvoituksena.
On totta, ettei seksi suinkaan ole evankeliumin keskiössä, mutta koska kirkossa annetaan usein ohjeita hyvään elämään, ehkä niitä voisi antaa tähänkin asiaan. Puhutaan Jumalan antamasta lahjasta (mitä se epäilemättä onkin!), hellyyden ja rakkauden osoittamisesta toiselle ihmiselle (mitä se usein onkin) ja jostakin, mikä voi helposti rikkoa suhdettamme toisiin (kuten todellakin voi käydä). Mutta siitä huolimatta, että kyseessä on äärimmäisen ruumiillinen ja suuren osan ihmisistä elämään liittyvä arkinen asia, sitä käsitellään joko kaunein vertauskuvin, tai sitten vaietaan mielellään tyystin.
Meitä ei opeteta puhumaan seksistä toinen toisillemme. Kun korostetaan seksin salaisuusluonnetta ja tehdään siitä abstrakti rakkauden osoittamisen muoto, unohdetaan usein painottaa yhteisen keskustelun tärkeyttä. Hellyys ja rakkaus eivät vähene pätkääkään siitä, että kumppanille voi kertoa, jos sattuu, olo tuntuu epämukavalta, kaipaa vessataukoa tai nyt ei yksinkertaisesti tee mieli.
Jeesuksesta ei tullut vähemmän pyhä tai Messias siksi, että hän tarvitsi unta, väsyi kantamaan ristiään ja pyysi vettä juodakseen kuumana päivänä. Jeesuskin puhui fyysisistä tarpeistaan ja antoi ihan arkisia ohjeita esimerkiksi pääsiäisaterian valmistamiseen tai sopivan ratsun löytämiseen.
Kun muistutamme siitä, miten seksi voi parhaimmillaan olla yksi Jumalan ihmeellisistä lahjoista, se saa olla samalla arkista sähläystä, sotkuista, huvittavaa, hankalaa, hikistä ja välillä ihan vaan epäonnistunutta, aivan kuten ihmiselämä muutenkin. Ja siitä saa ja pitää puhua, koska jos niin ei tee, miten osaa tehdä toiselle niin kuin haluaisi itselleen tehtävän?
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Rikkaan arpa tuo helpotuksen – epäreilu rippileirilounas pysäyttää, ahdistaa ja suututtaa
PuheenvuorotVehka Kurjenmiekka kertoo, miksi tasauslounas on hämmentävä kokemus. ”Vaikka tiedän tekeväni ja ajattelevani väärin ja itsekkäästi, ensimmäinen tunne pysyy silti samana.”
