Kolumni: Kuolleiden muistelu tekee meistä ihmisiä
Joskus kannattaa vilkaista myös taaksepäin. Se, että muistelemme vainajaa, pitää häntä elossa, kirjoittaa Tuomas Enbuske.
Olin pyhäinpäivänä sytyttämässä kynttilät kahden kuolleen kaverini ja isovanhempieni muistoksi Hietaniemen hautausmaalla. Jo ateistina kuolleiden muistaminen oli minulle erityisen tärkeää, vaikken silloin ollut edes menettänyt ketään todella läheistä. Kävin pyhäinpäivisin hautausmaalla, ja koko päivän luisuminen amerikkalaisten kulttuuri-imperialistien ja kapitalistien ohjaksissa halloweeniksi risoi jo silloin. Ennen hautuumaalle menoa lähikaupastani löytyi kyllä halloween-krääsää, mutta ei hautakynttilöitä.
Lokakuussa 2012 kaksi Jehovan todistajaa soitti ovikelloani. Käännyttämisen asemesta heidän ainoa viestinsä oli, että he pyysivät minua olemaan viettämättä halloweenia, sillä se on saatanasta. Tai jotain sinne päin. Kerrankin pyyntö, johon oli helppo suostua. Olen pitänyt lupaukseni. Ja kehotan teitä samaan. Sitä en jehovalaisille luvannut, ettenkö juhlisi pyhäinpäivää. En käsitä, miten he pärjäävät ilman näitä vuotta rytmittäviä pyhiä.
Kuolleiden muistaminen on tärkeää siksi, että meistä tuli kauan sitten ihmisiä sillä hetkellä, kun aloimme haudata ja muistella läheisiämme. Sillä hetkellä yksittäisestä ihmiselämästä tuli merkityksellistä. Sillä hetkellä syntyi idea ihmisarvosta, josta kehittyi usko johonkin korkeampaan johdatukseen ja lopulta kristinusko.
Kun lapseni kyselivät pieninä, mihin ihminen päätyy kuoleman jälkeen, vastaus oli minulle helppo. Me elämme ikuisesti. Olemme jokainen geenien Wolt-kuskeja. Esi-isäni elävät minussa. Kun krapulassa
keskellä yötä vilkaisen vessan peiliin, näytän aivan isoisältäni ja päässäni mylläävät kaikki mahdolliset esivanhempieni luonnehäiriöt. Mahdollinen lapsenlapsenlapsenlapsi kantaa jotain minusta.
Näin uskovana olen myös joskus kertonut tämän teoriani jollekin kristitylle, joka on raivostunut. Minun pitäisi uskoa johonkin konkreettisempaan taivaaseen, jossa halailemme leijonia ja juomme hunajalähteestä. Ehkä. Mutta itse uskon taivaan olevan jotain sellaista, mitä emme tässä todellisuudessa edes voi tajuta. Ja sen logiikka on sukua geenien ikuiselle jatkumiselle. Biologinen ajatus ei heikennä, vaan vahvistaa uskoani.
Jatkun ehkä jälkeläisissäni ja elän heissä ikuisesti.
Me luterilaiset osaamme kyllä haudata läheisemme. Rituaali on upea tapa käsitellä kammottavaa asiaa. Mutta suuri puutteemme on, että sureminen loppuu siihen. Olin alkusyksystä ortodoksisessa panihidassa, joka järjestettiin nuorena kuolleen ystäväni muistoksi. Ortodokseilla on tapana pitää vuosittaiset jälkihautajaiset. Pappi lauloi rukouksia, sitten luettiin psalmia 90, rukoiltiin vainajan sielun puolesta. Lopuksi tunnelma muuttui vähän iloisemmaksi, juotiin vaapukkamehua ja popsittiin toscakakkua. Yleinen tapa on myös syödä kolivaa, joka on vehnästä leipaistu muistoruoka.
No miksi surra vanhaa asiaa, kun elämässä voisi mennä eteenpäin? Juuri siksi, että aina ei tarvitse mennä eteenpäin, joskus kannattaa vilkaista myös taaksepäin. Se, että muistelemme ihmistä vuosittain, pitää häntä elossa. Ehkä jopa ikuisesti. Ja ennen kaikkea panihidaan osallistuminen on upea tapa käsitellä omaa kuolemanpelkoaan. Siellä tuli lämmin olo siitä, että jatkun ehkä jälkeläisissäni ja elän heissä ikuisesti. Tai ainakin kauan. Ja myös ihminen, jolla ei ole lapsia, on sukua jollekin, ja ne samat geenit jatkuvat jossain. Olemme geenien kantoraketteja.
Ihminen kuolee kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran, kun hän kuolee, ja toisen kerran, kun hänen nimensä mainitaan viimeisen kerran.
Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.
tuomas.enbuske@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ehkä taivas on kuin mökkiranta ja helvetti ikuinen syyssade – Raamatustakaan ei löydy yhtä selvää vastausta siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu
HengellisyysRaamatuntutkija Outi Lehtipuu muistuttaa, että kielikuvat, joilla kuolemanjälkeisestä elämästä puhutaan, ovat kulttuurisidonnaisia. Vuosisatojen aikana ne ovat eläneet ja muuttuneet.
