Ehkä taivas on kuin mökkiranta ja helvetti ikuinen syyssade – Raamatustakaan ei löydy yhtä selvää vastausta siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu
Raamatuntutkija Outi Lehtipuu muistuttaa, että kielikuvat, joilla kuolemanjälkeisestä elämästä puhutaan, ovat kulttuurisidonnaisia. Vuosisatojen aikana ne ovat eläneet ja muuttuneet.
Uskotko helvettiin? Sitä raamatuntutkija Outi Lehtipuulta on kysytty monesti.
– On vaikea olla uskomatta, kun avaan uutisvirran ja näen kuvia kärsimyksestä ja maanpäällisestä helvetistä, Lehtipuu sanoo.
Hänen vastauksensa on yksi modernin ihmisen tapa tulkita Raamatussa vastaan tulevaa helvettipuhetta. Perinteinen ajatus ikuisesta rangaistuksesta ja tulenlieskoissa kärventymisestä on nykypäivänä monelle ehkä enemmän outo kuin pelottava. Sellaisesta Jeesus kuitenkin evankeliumeissa puhuu, vieläpä useamman kerran.
– Jeesuksen opetukseen liittyy ajatus, että kuoleman jälkeen on odotettavissa tuomio ja joko palkkio tai rangaistus. Se voi olla meille nykyisin hankala asia, mutta sitä on evankeliumeista mahdotonta poistaa. En silti missään tapauksessa itse ajattele, että meidän pitäisi ruveta saarnaamaan helvetistä, Lehtipuu sanoo.
Hän muistuttaa, että jo Uudessa testamentissa ajatusta kuolemanjälkeisestä palkkiosta ja rangaistuksesta tulkitaan eri tavoin. Esimerkiksi Paavalin sanastoon tulenlieskat eivät kuulu – hän ei puhu helvetistä lainkaan.
– Paavalikin on sitä mieltä, etteivät kaikki pelastu, mutta hän ei oikeastaan sano mitään siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät pelastu. Usein on päätelty Paavalin ajatelleen, että he lakkaavat olemasta. Kuolemanjälkeinen elämä olisi siis palkkio, ja ne, jotka eivät ole sen arvoisia eli eivät usko Jeesukseen, jäävät ilman palkkiota.
Miten hyvästä elämästä palkitaan?
Se, että odotetaan kuolemanjälkeistä tuomiota ja joko palkkiota tai rangaistusta, kertoo ihmisten kaipuusta oikeudenmukaisuuteen. Jos oikeudenmukaisuus ei toteudu tässä elämässä, niin viimeistään sitten kuoleman jälkeen. Tällainen ajatus on suhteellisen nuori – esimerkiksi monissa Vanhan testamentin teksteissä ihmisen ajatellaan saavan ansionsa mukaan jo maanpäällisen elämänsä aikana.
– Ihminen, joka eli Jumalan tahdon mukaisesti ja oikein, sai elää pitkään ja hänelle kertyi rikkauksia ja jälkeläisiä. Ja vastaavasti se, että joku kärsi lapsettomuudesta tai oli köyhä, sairas tai kuoli nuorena, tulkittiin usein merkiksi siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, Outi Lehtipuu sanoo.
Toisaalta Vanhassa testamentissakin on tekstejä, joissa kyseenalaistetaan yksioikoinen ajatus siitä, että vanhurskaalle käy aina hyvin ja paha saa palkkansa. Tunnetuin esimerkki siitä on Jobin kirja.
Lehtipuu kuvailee Vanhan testamentin maailmaa hyvin tämänpuoleiseksi. Kuoleman jälkeen ei ole elämää sen varsinaisessa merkityksessä, vaan vain jonkinlaista varjomaista olemassaoloa erossa Jumalasta.
Kun viaton ihminen, joka ei luovu uskostaan, kuolee, niin täytyyhän sen palkkion jossakin odottaa.
Ajatus siitä, että kaikki ei pääty kuolemaan, alkaa pilkahdella Vanhan testamentin nuorimmissa teksteissä, ennen kaikkea Danielin kirjassa, joka ajoitetaan noin 160-luvulle eKr. Tuolloin Palestiinaa hallinneet seleukidit halusivat kitkeä pois juutalaista elämäntapaa. Vainotut juutalaiset nousivat kapinaan, ja makkabilaiskapinana tunnetussa kansannousussa moni juutalainen kuoli.
Danielin kirjassa tulee ensimmäistä kertaa näkyviin usko ylösnousemukseen: ”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun.”
– Tämän perusteella on arveltu, että aluksi ikuinen elämä koski vain uskonsa vuoksi kuolleita. Jos ajatellaan perinteisesti, niin kaikkein hurskaimmillahan olisi pitänyt olla kaikkein pisin elämä. Kun viaton ihminen, joka ei luovu uskostaan, kuolee, niin täytyyhän sen palkkion jossakin odottaa.
– Samassa tekstissä tulee ensimmäistä kertaa näkyviin myös ajatus, että kuoleman jälkeen on kaksi eri kohtaloa. Jos uskonsa puolesta kuolleet palkitaan ikuisella elämällä, niin häpeään ja ikuiseen kauhuun puolestaan joutuvat ne, jotka ovat heidät tappaneet. Jossain vaiheessa tämä ajatus sitten eräällä tavalla demokratisoituu ja alkaa koskea kaikkia ihmisiä.
”Minulle henkilökohtaisesti on tärkeä ajatus, että minulle rakas ihminen on kuoltuaan jossakin ja että halutessani voin olla häneen yhteydessä”, Outi Lehtipuu sanoo.
Muuttuuko ylösnoussut enkeliksi?
Entä sitten se palkkio? Millainen on taivas? Mitä ikuisessa elämässä tehdään? Outi Lehtipuu toteaa, että siitä Raamattu sanoo hyvin vähän mitään konkreettista. Evankeliumeissa kyllä kerrotaan, kuinka Jeesus sanaili aiheesta tuon ajan uskonnolliseen eliittiin kuuluneiden saddukeusten kanssa.
Saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen. Jeesusta testatakseen he kysyivät, kenen vaimo ylösnousemuksessa on nainen, joka on eläessään ollut naimisissa useamman miehen kanssa. ”Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa”, vastasi Jeesus kyselijöille.
– Jeesus ei sano, että muututaan enkeleiksi. Mutta nykyajan populaarissa kuvastossa on aika yleinen käsitys, että kun joku kuolee, hän on enkelinä taivaassa. Se on ihan kaunis ajatus, mutta ei se kauhean raamatullinen ajatus ole. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vuosisatojen aikana raamatulliset kuvat ovat muuttuneet moneen suuntaan, Lehtipuu sanoo.
– Kristillisessä kulttuurissa on paljon helvetti- ja taivaskuvastoa, jota ei löydy suoraan Raamatusta, mutta jonka ytimet tai idut ovat siellä. Ihmisten hurskas mielikuvitus on visualisoinut niitä sitten eri tavoin. Joissakin varhaiskristillisissä teksteissä on hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia helvetistä ja siitä, miten erilaisista synneistä rangaistaan: panettelijat roikkuvat kielestään, niin sanottuja seksuaalisia syntejä tehneet roikkuvat sukupuolielimistään ja niin poispäin.
Aterioidaanko taivaassa?
Outi Lehtipuu muistuttaa, että kaikki kielikuvat ja mielikuvat syntyvät aina jossakin kulttuurisessa ja historiallisessa kontekstissa. Yksi harvoista konkreettisista kielikuvista, jota tuonpuoleisesta ilosta Raamatussa käytetään, on se, että siellä aterioidaan: Jumalan valtakunta on juhla-ateria. Kielikuvan merkitys avautuu paremmin, kun muistaa tekstin syntyneen aikana, jolloin valtaosa ihmisistä näki joka päivä enemmän tai vähemmän nälkää.
– Silloin juhla-ateria on ollut jotakin poikkeuksellista ja ihanaa. Minä sen sijaan olen kohta menossa lounasbuffettiin, jossa saa syödä niin paljon, että napa paukkuu. Jos ei joudu joka päivä miettimään, mitä laittaa suuhunsa ja mistä saa lapsilleen ruokaa, ajatus juhla-ateriasta ei ole kovin hohdokas. Että hohhoijaa, onhan niitä hyviä aterioita elämässä syöty.
Ei meidän tarvitse rajata mielikuvia taivaasta. Tai helvetistäkään.
Jos ajatus ikuisista syömingeistä ei innosta, Lehtipuu kehottaa kuvittelemaan itselle kaikkein ihaninta olotilaa. Monelle suomalaiselle taivaalliselta tuntuu kesäillan hetki mökkisaunan terassilla saunan jälkeen.
– Siis juuri ennen kuin hyttyset tulevat. Jollekulle taivas on ehkä alppiniitty, jolla vaellellaan ja katsotaan vuorimaisemaa. No, on niitäkin ihmisiä, joille se on marraskuu. Ei meidän tarvitse rajata mielikuvia taivaasta. Tai helvetistäkään.
Polttavassa auringonpaahteessa sinnittelevälle ikuinen tuli on hyvin ymmärrettävä paha paikka, mutta jos juutalaiskristilliset helvettikuvaukset olisivat syntyneet Suomen ilmastossa, niissä ehkä puhuttaisiin ikuisesta jäästä tai ikuisesta syyssateesta.
Lehtipuun mielestä ikuista tulta pelottavampi helvetti on sellainen, jota ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre kuvaa näytelmässään Suljetut ovet. Siinä kolme ihmistä on kuolemansa jälkeen suljettu samaan huoneeseen. He tekevät toistensa elämästä helvettiä. Koska he ovat jo kuolleita, kuolemakaan ei heitä vapauta. Kaikki jatkuu ikuisesti.
Pettyikö Paavali?
Nyt on jo ehkä aika puhua muutama sana kuolleiden ylösnousemuksesta, onhan se olennainen osa kristinuskoa. Tosin alun perin se ei sitä ollut. Uuden testamentin vanhimmat tekstit on kirjoittanut Paavali, joka kuoli 60-luvulla jKr. Hän odotti Kristuksen palaavan hetkenä minä hyvänsä.
– Väitän, että Paavalille ylösnousemus sinällään ei ole se juttu, vaan olennaista on se, että kuoltuamme saamme olla Kristuksen kanssa. Paavali ei ajatellut itse nousevansa ylös kuolleista, koska hän oletti, että hän on edelleen elossa, kun Kristus tulee. Ylösnousemus oli hänelle se metodi, jolla ne Kristukseen uskovat, jotka olivat jo ehtineet kuolla, pääsivät taivaaseen, Outi Lehtipuu kertoo.
– Vasta sen jälkeen, kun tämä visio ei toteutunut, ylösnousemuksesta tuli keskeinen osa kristillistä sanomaa – meillähän on nyt satoja kristittyjä sukupolvia, jotka eivät eläessään ole päässeet kohtaamaan Kristusta.
Myöhemmissä kirjeissään tosin Paavalikin ottaa jo huomioon mahdollisuuden, että hän ehkä kuoleekin ennen kuin Kristus tulee.
– Hän on kuitenkin varma, että heti kuolemassa hän pääsee Kristuksen luo. Kuolema on hänelle voitto.
Milloin kohtaloni ratkeaa?
Kristillisessä ajattelussa kuolemanjälkeisistä tapahtumista on kaksi rinnakkaista käsitystä, joiden yhteensovittaminen on aiheuttanut teologeille melkoista aivojumppaa vuosisatojen ajan. Toisaalta kuolleiden ajatellaan lepäävän haudassa odottamassa tuomiopäivää ja ylösnousemusta. Tämä ajatus on taustalla, kun pappi vainajaa hautaan siunatessaan sanoo: ”Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”
Toisaalta on vaikkapa juuri Paavali, joka ilmeisesti ei ajatellut joutuvansa kuoltuaan odottelemaan. Ja esimerkiksi Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus itse lupaa toiselle ristiinnaulituista ryöväreistä, että tämä pääsee paratiisiin jo samana päivänä. Luukkaan evankeliumissa Jeesus myös kertoo köyhästä Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä. Kuoltuaan Lasarus pääsee patriarkka Abrahamin huomaan. Rikas mies puolestaan joutuu tuonelan tuskiin.
Jumalan edessä ei ole aikaa, joten asiat, jotka meidän mielestämme eivät voi olla samanaikaisia, voivat tuonpuoleisessa olla.
Vainoissa kuolleiden kristittyjen marttyyrienkaan ei tarvinnut odotella tuomiopäivää, vaan heidän ajateltiin pääsevän taivaaseen välittömästi kuoltuaan – tai ehkä jo vähän ennen kuolemansa hetkeä. Varhaisissa marttyyrikertomuksissa nimittäin mainitaan usein, että lopulta marttyyri ei enää tunne kidutuksen aiheuttamaa tuskaa, koska hän on jo oikeastaan taivaassa. Lehtipuu muistuttaa myös kirkon ehtoollisopetuksesta, jonka mukaan ehtoollispöydässä aterioidaan yhdessä perille päässeiden pyhien kanssa.
– Teologit ovat sitten kehittäneet erilaisia ratkaisuja, miten nämä käsitykset saadaan yhdistettyä. On esimerkiksi selitetty, että jo heti kuoleman jälkeen saadaan esimakua tulevasta. Että vaikkapa rikas mies ja Lasarus olisivat vasta odottamassa viimeistä tuomiota. Ihan näppärä ratkaisu, mutta mihin tuomiota enää tarvitaan, jos ihmisen kohtalo selviää jo heti hänen kuoltuaan?
– Modernimpi selitys on, että aika liittyy vain meidän ihmisten elämään maan päällä. Jumalan edessä ei ole aikaa, joten asiat, jotka meidän mielestämme eivät voi olla samanaikaisia, voivat tuonpuoleisessa olla. Eli ei joku Paavali käännä kylkeä haudassa, että hohoi, montako tuhatta vuotta me joudumme vielä odottelemaan. Hänen näkökulmastaan hän on jo Jumalan luona, vaikka meidän näkökulmastamme tuomiota ei ole vielä tapahtunut.
Lehtipuun mielestä ratkaisu on sinänsä toimiva, mutta tällaisia ajatuskuvioita ei tarvittaisi, elleivät kuvaukset olisi niin keskenään ristiriitaisia ja huonosti yhteensopivia.
– Tämäkin osoittaa sen, kuinka vaikea näistä asioista on puhua. Kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä on mysteeri. Meillä on erilaisia visioita, mutta se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on – sanan varsinaisessa merkityksessä – uskon asia.
Uudesta testamentista, erityisesti Johanneksen evankeliumista, löytyy vielä kolmaskin malli. Sitä kutsutaan presenttiseksi eskatologiaksi, ja sen mukaan jokainen, joka uskoo Jeesukseen, on jo siirtynyt kuolemasta elämään.
– Se ei tarkoita sitä, ettei ihminen kuole, siis fyysisesti. Fyysinen kuolema ei kuitenkaan muuta mitään, koska uskova on jo ylösnoussut ja ylösnousemus jatkuu sitten fyysisen kuoleman jälkeen. Vastaavasti se, joka ei usko, on jo kuollut, vaikka hän näennäisesti elää, Lehtipuu sanoo.
Millainen ruumis ylösnousseella on?
Ylösnousemuksessa ollaan siis Jeesuksen mukaan kuin enkelit taivaassa, mutta se ei vielä paljon kerro. Kristinuskon varhaisvaiheessa kinattiin siitäkin, onko ylösnousemuksessa mukana ruumiskin vai vain pelkkä sielu. Ja jos ruumis nousee ylös, millainen se silloin on?
– Eikö ole ihanaa, että ruumiskin on mukana ylösnousemuksessa? Ajatus, että minuus olisi joku ei-ruumiillinen asia, joka on nyt tilapäisesti tämmöisessä ruumiissa, ei ole minusta kauhean tyydyttävä. Minä olen minä juuri näine kiloineni, arpineni ja muine piirteineni, Outi Lehtipuu sanoo.
Paavali puhuu ylösnousemusta pohtiessaan hengellisestä ruumiista ja selittää sitä vertauskuvilla. Hän puhuu esimerkiksi siemenestä ja kasvista. Siemen kylvetään maahan, ja se, mikä siitä nousee ylös, ei näytä enää siltä siemeneltä, vaan joltakin ihan erilaiselta.
– Ajattelen vaikkapa unikonsiementä, joka on pienenpieni. Ja sitten siitä tulee ihastuttava kukka. Tai tulisi, jos ne kasvaisivat – minulla on niistä huonoja kokemuksia. Näyttää siltä, että siemenellä ja kukalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Silti unikon siemenestä tulee unikko eikä vaikkapa ruiskukkaa.
– Se on minusta aivan mestarillinen vertauskuva. Se kertoo, että on jotain pysyvää, että minä olen edelleenkin minä myös kuoleman jälkeen. Samalla se kertoo, että kuolemanjälkeinen olomuotoni on jotakin täysin erilaista kuin nämä luut, veri, lihakset ja läski, joista minun kroppani on tällä hetkellä tehty.
Onko täydellinen ruumis esimerkiksi miehen ruumis? Onko se nuori ruumis?
Usein ylösnousemusruumista on kuvattu myös jonkinlaiseksi täydelliseksi versioksi siitä ruumiista, joka ihmisellä eläessään oli.
– Eli joku muutos siinä ylösnousemuksessa tapahtuu. Mutta sitten tullaan tietysti vaikeaan kysymykseen, että millainen on täydellinen ruumis. Onko täydellinen ruumis esimerkiksi miehen ruumis? Onko se nuori ruumis? Onko se tietyn kokoinen tai iholtaan tietyn värinen? Onko ylipäänsä olemassa objektiivisesti täydellistä ruumista?
– Vammaistutkimuksesta inspiraatiota saanut raamatuntutkimus ja -tulkinta on muistuttanut, että tulemme perustavien ihmisarvokysymysten eteen, jos sanomme, että ylösnoussut ruumis on niin sanotusti vammaton ruumis. Tämä on tosi tärkeä muistutus. Jos ajattelemme, että meillä on ylösnousemuksessa konkreettinen ruumis, meidän tulee ratkaista tämäntapaisia kysymyksiä.
Mihin sielu menee?
Entä sitten sielu – mitä sille tapahtuu, kun ruumis kuolee? Jos sielu on materiaa, niin kuin varhaiset teologit ajattelivat, sen on oltava jossakin.
– Muinaisten tekstien tutkijana en voi sanoa asiasta mitään varmaa. Mutta vainajan nähdessämme ymmärrämme, että se ihminen ei ole enää siinä. Hänen ruumiinsa on siinä, mutta jotakin aivan selvästi puuttuu. Mutta missä hän sitten on? Outi Lehtipuu pohtii.
– Minulle henkilökohtaisesti on tärkeä ajatus, että minulle rakas ihminen on kuoltuaan jossakin ja että halutessani voin olla häneen yhteydessä. Tunnen monia ihmisiä, joilla on selkeitä kokemuksia siitä, kuinka poismennyt läheinen ikään kuin antaa merkkejä ja on läsnä.
Lehtipuu huomauttaa, että voimme spekuloida tai kliinisesti analysoida Raamatun kuvastoa ja varhaisten teologien ajatuksia vaikka loputtomiin. Kysymyksiin kuolemanjälkeisestä elämästä suhtautuu kuitenkin aivan toisella tavalla, jos on äskettäin menettänyt läheisen ihmisen.
– Yksi taso tässä on vielä se, että nämä osittain lapsenomaiset kysymykset, jotka käsittelevät esimerkiksi sitä, millainen ruumis nousee ylös ja missä sielu on, tuovat meidät aivan ihmisyyden ytimessä oleviin kysymyksiin. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Mikä tekee minusta minut? Mikä arvo on minun ruumiillani?
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Varhainen kristinusko oli moninaista, ja Sami Yli-Karjanmaan mukaan sen kirjoon kuului myös jälleensyntymisoppi
HengellisyysJälleensyntymisen kierrossa sielu matkaa kohti pelastusta aineettomaan Jumalan todellisuuteen.
