null Hautausmaat ovat kaipuun ja katoavaisuuden puutarhoja, ja pyhäinpäivänä niillä vierailee noin puolet suomalaisista

Hautausmaat ovat kaipuun ja katoavaisuuden puutarhoja, ja pyhäinpäivänä niillä vierailee noin puolet suomalaisista

Pyhäinpäivänä pääkaupunkiseudun hautausmailla ja kirkoissa hiljennytään muistamaan edesmenneitä läheisiä.

“Seisahdu matkamies katsahda isän ja pojan patsasta Sillä hauta sinunkin nielevä on.” Näin muistuttaa hauta­kivi Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla. Kivi kuuluu isälle ja pojalle, jotka on haudattu vuonna 1918. Nuori isä on menehtynyt, kun hänen poikansa on ollut kahdeksan päivää vanha. Poika on elänyt kahden kuukauden ikäiseksi. Hän on ehtinyt saada isänsä nimen: Toivo.

Isän ja pojan hautakiveä koristaa yksinkertainen viisisakarainen tähti, suojeluksen symboli. Tähtiä näkee varsinkin vanhoissa hautakivissä.

Sellainen on myös pienessä hautakivessä Espoon kirkon hautausmaalla, lähellä roska-astioita. Kiveen on kaiverrettu vain pelkkä etunimi – Toini – ja sen yläpuolelle tähti. Ei syntymä- eikä kuolinpäivää. Kertooko Toinin tähti syntymästä ja uudelleensyntymisestä, matkasta ikuisuudesta ikuisuuteen? Onko vainaja syntyessään kuollut tai kuolleena syntynyt lapsi?

Uudemmissa hautakivissä on enkeleitä, viljantähkiä, lentäviä lintuja, veneitä, valonsäteitä. Niillä yritetään sanoa jotakin siitä, mistä meillä ei ole tietoa: kuvata siirtymää ja toivoa siitä, että lintu löytää perille, vene satamaansa.

Hautausmaalla saa lempeän muistutuksen omasta kuolevaisuu­destaan.

Sekä Espoon tuomiokirkon että Vantaan Pyhän Laurin kirkon ympärille ja kirkkojen lattioiden alle on haudattu vainajia jo keskiajalla. Nykyiset levolliset, huolella hoidetut puistot ovat hyvin erilaisia – ja paljon suurempia – kuin vanhat aidalla ympäristöstään erotetut, katetut kirkkomaat. Kirkkomaalla ei ollut puita eikä pensaita vaan ainoastaan pelkkiä luonnonkasveja. Maassa saattoi lojua luita, joita oli noussut esiin uusia hautoja kaivettaessa. Hajukin oli melkoinen.

Ei ole ihme, että vainajia ja hautausmaita on ennen pelätty. On vaikea kuvitella, että silloin olisi kuljeskeltu hautausmaalla hautomassa melankolisia ajatuksia ajan kulumisesta ja kaiken katoavaisuudesta tai pysähdytty käymään hiljaisia keskusteluja edesmenneen rakkaan kanssa.

Vasta 1800-luvulla hautausmaita alettiin suunnitella myös eläviä varten. Niistä tehtiin puistomaisia ympäristöjä. Tuolloin yleistyivät myös pysyviksi tarkoitetut hautamuistomerkit. Vanhoilla hautausmailla on helppo nähdä, mitkä ovat olleet aikansa paikallisia mahtisukuja.

Nyt jotkut haudat näyttävät siltä, ettei niillä ole aikoihin käynyt kukaan, eikä kaikkien kivien tekstejä enää pysty lukemaan. Jäkälä on pilkuttanut kivien pinnan, ja monien vuosien sateet ja pakkaset ovat hioneet tekstit näkymättömiin.

Harvoja puuristejäkin näkyy. Ehkä sellainen olisi realistinen valinta. Puuristi lahoaa ja maatuu vuosikymmenissä − suunnilleen siinä ajassa, kun on elossa ketään, joka olisi tuntenut vainajan. Rautaristi kestää vuosisatoja, kiviset muistomerkit tuhansia vuosia.

Ei ole sattumaa, että pyhäinpäivää vietetään juuri tähän aikaan.

Hautausmaalle ei tulla vain suremaan ja muistelemaan edesmenneitä. Siellä saa myös lempeän muistutuksen omasta kuolevaisuu­destaan.

Syksy on juuri oikea ajankohta hautausmaakävelylle. Luonto tarjoaa yllin kyllin melankolista kuvastoa lähtemisen, menetyksen ja luopumisen tai oman vanhenemisenkin miettimiselle: On putoavia ja hiljalleen maatuvia lehtiä, kellastuvaa ruohoa, yöpakkasten palelluttamia kukkia. On surullista sadetta. Pimeä tulee päivä päivältä aikaisemmin. Muuttolinnut ovat lähteneet.

Ei ole sattumaa, että pyhäinpäivää vietetään juuri tähän aikaan. Valoton ja iloton marraskuu on monissa kulttuureissa ollut ajankohta, jolloin rajan elävien ja kuolleiden maailmojen välillä on ajateltu olevan ohut.

Noin puolet suomalaisista käy pyhäinpäivänä viemässä kynttilöitä haudoille. Tämäkin hautausmaa muuttuu silloin tuhansien kynttilöiden valomereksi. Marraskuinen pimeys väistyy hetkeksi, kun elävät liekit kertovat rakkaudesta ja jälleennäkemisen toivosta.

Kynttilöiden vieminen haudoille pyhäinpäivänä ja jouluna tuntuu vanhalta suomalaiselta perinteeltä, mutta itse asiassa tapa yleistyi vasta sotien jälkeen, aluksi sankarihaudoilla. Sen sijaan esivanhempien ja edellisten sukupolvien muistaminen ja sen konkreettinen osoittaminen esimerkiksi lahjoja tuomalla on kristinuskoa ­vanhempi käytäntö. Sitäkin me kynttilöinemme ja kukkinemme uusinnamme.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi