Kolumni: Lapsi ei tarvitse hoviväkeä, vaan aikuisen joka uskaltaa sanoa joskus myös ei
Aikuiset puhuvat paljon lasten hyvinvoinnista, mutta välttelevät juuri niitä asioita, jotka tukevat hyvinvointia, kirjoittaa Jussi Sohlberg.
Opettajaa vaaditaan herättämään lapsi kouluun. Wilmassa ilmoitetaan, ettei oppilaan toistuva huono käytös oikeastaan kiinnosta kotia. Kun lapsi ei suostu pukemaan talvitakkia, soitetaan opettajalle ja kysytään, mitä pitäisi tehdä. Vastuu näyttää kulkevan yhteen suuntaan: pois vanhemmilta.
Moni kasvatusalan ammattilainen tunnistaa ilmiön, jota on kansainvälisesti kutsuttu nimellä Little King Syndrome. Perinteinen asetelma on kääntynyt päälaelleen. Siinä missä ennen vanhemmat asettivat rajat, ja lapsi harjoitteli niiden puitteissa elämistä, nyt yhä useammin koko perhe pyörii lapsen toiveiden, mielialojen ja vaatimusten ympärillä. Lapsesta tulee perheen keskipiste. Pahimmillaan jopa ”hallitsija”.
Tietenkään kyse ei ole siitä, että lapsia rakastettaisiin liikaa. Ongelma syntyy silloin, kun rakkaus sekoitetaan rajattomuuteen. Lapsen kaikkien toiveiden toteuttamista pidetään hyvänä vanhemmuutena, vaikka todellisuudessa lapsi tarvitsee myös vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja kielteisiä vastauksia kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi. Erityisen huolestuttavaa on aikuisuuden vetäytyminen. Vanhemmat eivät uskalla olla vanhempia. Lapsen raivokohtausta pelätään enemmän kuin sen seurauksia. Riita halutaan välttää hinnalla millä hyvänsä. Helpompaa on antaa periksi kuin pitää kiinni sovitusta rajasta. Näin lapsi oppii nopeasti, että äänekkäin voittaa.
Kun aikuinen luopuu johtajuudestaan, lapsi joutuu kantamaan valtaa, jota hän ei vielä osaa käyttää.
Samalla syntyy kummallinen paradoksi. Aikuiset puhuvat paljon lasten hyvinvoinnista, mutta välttelevät juuri niitä asioita, jotka tukevat hyvinvointia pitkällä aikavälillä: vastuuta, velvollisuuksia, itsehillintää ja toisten huomioon ottamista. Elämä ei kuitenkaan järjesty sen mukaan, mitä kulloinkin tekee mieli. Sen oppiminen on yksi kasvatuksen tärkeimmistä tehtävistä.
Keskustelussa toistuu usein lause: ”Vanhempia ei saa syyllistää.” Usein väite on perusteltu. Syyllistäminen harvoin auttaa ketään. Mutta toisinaan lauseesta tulee suojakilpi, jonka taakse piiloudutaan myös silloin, kun vastuu kuuluisi ottaa vastaan. Kyllä, todellakin, vanhemmat voivat olla syyllisiä siihen, että eivät hoida hommaansa.
Kasvatus ei ole täydellisyyttä. Jokainen vanhempi tekee virheitä. Mutta vastuu lapsesta kuuluu vanhemmille ja huoltajille, ei ensisijaisesti koululle, harrastuspiireille viranomaisille tai internetille. Lapsi ei tarvitse hoviväkeä ympärilleen. Hän tarvitsee aikuisen, joka uskaltaa sanoa joskus myös ei. Se on epäsuosittua. Se voi aiheuttaa kiukkua, mutta juuri siksi se on kasvatusta. Kun aikuinen luopuu johtajuudestaan, lapsi joutuu kantamaan valtaa, jota hän ei vielä osaa käyttää. Se ei ole lapsen etu. Se on aikuisen väistöliike.
Ja lopulta kysymys on yksinkertainen: jos perheessä ei ole yhtään aikuista, kuka siellä oikeastaan kasvattaa ketä?
Kirjoittaja on uskonnontutkija, joka tutkailee uskonto- ja katsomuskenttää kansankirkoista esoteriaan, uushenkisyyteen ja kaikkea siltä väliltä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Nykyajan ahdistus syntyy siitä, että yritämme tehdä höyrystä pysyvää
PuheenvuorotElämä ei ole merkityksetöntä tai turhaa. Se on katoavaista ja Saarnaaja tuntee kuolevaisuuden luissa ja ytimissään, kirjoittaa Jussi Sohlberg.
