Kolumni: Meissä kaikissa elää etanantappaja
Ihminen voi kätkeä aggressionsa myös hyvän tekemiseen, kirjoittaa Joel Haahtela.
Helsingin Sanomissa oli kesäjuttu vantaalaisesta miehestä, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen espanjansiruetanoiden tappamisen. Kyseinen vieraslaji aiheuttaa tuhoa puutarhoissa ja uhkaa luonnon monimuotoisuutta. Vieraslajien hävittäminen olisi oman kolumninsa aihe, mutta keskityn nyt pelkästään tappamiseen.
Hyvää tarkoittavan luonnonsuojelutoiminnan sivumotiiviksi mies mainitsi vihan etanoita kohtaan; ne olivat ällöttäviä, eikä hän tuntenut niitä kohtaan armoa. Operaationsa mies toteutti upottamalla etanat etikkaan, mikä aiheutti eläimille turhaa kärsimystä. Tulevaa iltapuhdetta hän odotti innolla, ja tappoluku oli kirjattu tunnollisesti ylös: pivossa oli 15 000 etanaa.
Päällimmäiseksi jutusta jäi mieleen häpeilemätön tappamisen hurmio. Samalla mies tuli paljastaneeksi jotain olennaista jokaisesta ihmisestä, myös itsestäni. Uskon, että suurin osa meistä tunnistaa syvällä sisällään tappamisen mielihyvän, joka on kätketty monien suojakerrosten alle.
Ei ole harvinaista iloita salaa toisen epäonnistumisesta ja kärsimyksestä.
Kun väkijoukko karjui Pilatuksen edessä ”ristiinnaulitse!”, huudossa kuului tappamisen mielihyvä. Kun Pete Hegseth uhoaa tappavansa iranilaiset, se on samaa mielihyvää. Kun kiduttajat kiduttavat uhrejaan pimeyden syövereissä, se on samaa mielihyvää. Kun Dmitri Medvedev uhkaa länsimaita apokalypsillä, se on samaa hurmiota; meillä on valta tuhota ja me hekumoimme kuolemalla.
Entä olisinko itse voinut huutaa väkijoukon mukana?
Muistan, kuinka olimme lapsena kavereiden kanssa onkimassa ja saimme saaliiksi vain särkiä, niitä kertyi kolmisenkymmentä. Emme tienneet mitä tehdä ”roskakaloille” ja lopulta järkeilimme, ettei niitä voinut heittää takaisin järveen, koska ne eivät olleet ”elinkelpoisia”.
Etsimme terävät kivet ja hakkasimme kaloilta päät poikki. Muistan vieläkin joukkoteurastuksen kieron mielihyvän, tappamisen hurmion ja myös sitä seuranneen järkyttävän katumuksen, jonkinlaisen heräämisen. Päättömät särjet kummittelevat vieläkin mielessäni.
Sivistynyt ihminen verhoaa aggressionsa moniin valepukuihin, eikä ole harvinaista iloita salaa toisen epäonnistumisesta ja kärsimyksestä. Aggression voi helposti kätkeä myös hyvän tekemiseen. Kun kauhistelemme maailmaa ja muita ihmisiä, löydämme sisältämme samat himot ja halut. Haluan luottaa ihmisen hyvyyteen, mutta vain pieni raapaisu pintaan ja peilistä tuijottavat myös pedon kasvot.
Kirjoittaja on tuberkuloosiparantolan kupeessa varttunut kirjailija, psykiatri ja diakoni
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Pelastuuko ihminen hyvillä teoilla? Ortodoksinen kilvoittelu muistuttaa kellarin siivoamista
PuheenvuorotHengellinen kilvoittelu jää usein maallisen kilpailun jalkoihin. Oma pyhittymiseni on valitettavan kaukana, Joel Haahtela kirjoittaa.