Kolumni: Suomi on tuhansien murheellisten metsien maa
Elämä pohjolassa oli ankaraa joskus 1800-luvulla, mutta kovuus ei tunnu uskottavalta selitykseltä luonnon tuhoamiselle 2000-luvulla, kirjoittaa Joel Haahtela.
Elokapinan aktivistit tuomittiin tuntuviin sakkoihin Aalistunturin hakkuiden viivyttämisestä. Uusien kansallispuistojen perustaminen tyssäsi ympäristöministeriöön. Häpeällisiä päätöksiä.
Suomalaisia sanotaan luontoa rakastavaksi kansaksi, mutta olen alkanut epäillä, että suomalaiset vihaavat susien lisäksi myös metsää. Metsä on vihollinen, joka täytyy kukistaa. Metsä on resurssi, josta voi repiä kaiken irti. Metsä tulee aina kakkosena.
Suomi on täynnä kliinisiä talousmetsäpuistoja ja kammottavia avohakkuita. Joka vuosi saa pelätä sienipaikkojen katoamista ja mökkimaiseman tuhoutumista. Yritäpä rämpiä marjastamaan avohakkuun läpi.
Vanhojen metsien etsiminen on todellista salapoliisityötä. Monikaan suomalainen ei ole koskaan saanut kokea vanhan metsän ainutlaatuista ja monimuotoista tunnelmaa. Eivätkä sitä valitettavasti ole saaneet kokea myöskään harvinaisemmat käävät, jäkälät ja lahopuiden kuoriaiset.
Kun ruotsalainen haluaa pihaansa aidan, hän rakentaa sen laudasta (puuta sekin) ja maalaa punamullalla, sillä ruotsalainen on ennen kaikkea esteetikko. Suomalainen taas on henkeen ja vereen pragmaatikko, joka vetää pihansa ympärille kylmän teräsverkon. Katokseksi kelpaa Motonetin muovipressu.
Vanhojen metsien etsiminen on todellista salapoliisityötä.
Tämä pragmaattinen ja rationaalinen hyötyajattelu läpäisee helposti kaiken olemisen. Elämä pohjolassa oli ankaraa joskus 1800-luvulla, mutta kovuus ei tunnu uskottavalta selitykseltä luonnon tuhoamiselle 2000-luvulla, semminkin kun kansa elää keskuslämmitetyissä asunnoissa ja odottelee kännykkä kädessään wolttikuskia.
Kun Kristus syntyi eläinsuojassa, hän pyhitti kaikki maailman eläimet. Kun Kristus kastettiin Jordanissa, hän pyhitti kaikki maailman vedet. Kun Kristus ristiinnaulittiin puuhun, hän pyhitti kaikki maailman puut.
Suomalainen kiitos tästä on eläinten joukkoteurastus, tuhansien järvien samentaminen ja horisonttiin jatkuva avohakkuu.
Pitäisikö pystyä parempaan? Haluammeko todella elää lepattavien pressujen, tuulenpieksemien puuttomien kaupunkiaukioiden ja tuhansien murheellisten metsien maassa?
Kirjoittaja on tuberkuloosiparantolan kupeessa varttunut kirjailija, psykiatri ja diakoni.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Äiti seurasi tytärtään Elokapina-liikkeeseen: ”Toiminta auttaa epätoivoon”
Hyvä elämäEnsin luontoaktivistiksi ryhtyi Jemina Nylund. Pian ilmastokriisi herätti myös hänen äitinsä Raili Nylundin.
