Kolumni: Messussa maalla ja kaupungissa oli hyvin erilaiset puhetavat luomakunnasta
Olin ällikällä lyöty, kun Luomakunnan messussa ei mainittu sanallakaan vastuuta, kirjoittaa Auli Viitala.
Maaseudulla ymmärretään, että leipä tulee maasta, kun taas kaupunkilaiset ovat luonnonsuojelijoita – niinkö se menee? Tätä mietin, kun pyöräilin viime pyhänä messusta. Osuin nimittäin sattumalta kaksi kertaa peräkkäin Luomakunnan messuun, koska sen ajankohdasta seurakunta saa päättää itse. Viime sunnuntaina olin maalla ja edellisviikolla Helsingissä.
Kaupungissa messussa korostui ihmiskunnan vastuu: ilmastonmuutos, luontokato ja luonnonvarojen ylikulutus. Synnintunnustus luettiin me-muodossa, koska puhe oli rakenteellisesta synnistä, johon syyllistymme yhdessä: koko elämäntapamme kaipaa suunnanmuutosta, jotta luomakuntaa voidaan varjella.
Olin ällikällä lyöty, kun Luomakunnan messussa viikkoa myöhemmin ei mainittu sanallakaan vastuuta. Lomaseutuni kirkossa oli käytössä samat raamatuntekstit, mutta niitä tulkittiin toisin. Pääosassa oli ilo syksyn sadosta ja luonnon antimista. Synnintunnon sijaan kirkkokansaa heräteltiin kiitollisuuteen.
Lähiökirkossa kokoontuville ruoka tulee Alepasta ja ihmisten tieltä pois työnnetty luonto näyttäytyy suojelua kaipaavana.
Ihmettelin papille, miten erilaisia kaksi messua olivat. Hänen mukaansa heillä on sadonkorjuumessun perinne ja nykyään se pidetään Luomakunnan messuna. En epäile perinteisyyttä, olimmehan lähes 600 vuotta vanhassa kirkkorakennuksessa. Siellä kokoontuvan yhteisön näkökulmasta on uudenuutukainen ajatus, että ei kannettaisi huolta sadon onnistumisesta vaan siitä, otetaanko maasta irti liikaa. 1980-luvun lähiökirkossa kokoontuville taas ruoka tulee Alepasta ja ihmisten tieltä pois työnnetty luonto näyttäytyy suojelua kaipaavana.
Toisaalta kiitollisuus ja huoli ovat kääntöpuolet. Jos tuntee kiitollisuutta kaikesta hyvästä, jota maasta, vedestä ja ilmasta saamme, ymmärtää myös vastuun sen varjelusta. Ehkä maalais- ja kaupunkilaiskirkon näkökulma luomakuntaan ei ollutkaan eri vaan sama.
Minusta on ollut hauskaa oppia uusi kieli, kun olen ryhtynyt kristityksi. Kirkossa luontoa sanotaan luomakunnaksi, mutta myös maallinen sana luonto on johdos verbistä luoda. Kumpikin sana sulkee sisäänsä meidät kaikki: eläimet, kasvit, maan ja ilman, alkuaineet ja yhdisteet. Kaikki samaa, kaikki kiinni toisissamme.
Kirjoittaja on kirjailija ja tuore kristitty.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kristityn tärkein ominaisuus on hyvä mielikuvitus
PuheenvuorotJumalan valtakunnassa ainoa, jolla on valtaa, on rakkaus, kirjoittaa Auli Viitala.
