Auli Viitala halusi tulla kastetuksi alasti luonnonvedessä. Kuva: Heikki Nenonen
”Oho, minä olen kristitty” – Uskonnottomassa perheessä kasvanut kirjailija Auli Viitala kastettiin keski-ikäisenä järvessä
Auli Viitala suhtautui kirkkoon etäisesti, kunnes hiljaisuuden retriitti herätti hänessä kaipuun kuulua yhteisöön. Nyt hän kirjoittaa Kirkko ja kaupunkiin kolumneja, joissa pohtii, voisiko nyky-yhteiskunta muistuttaa enemmän Jumalan valtakuntaa.
Helsinkiläinen kirjailija Auli Viitala tunnetaan rohkeana ja luokkatietoisena syrjäytyneiden puolustajana. Hän on kertonut julkisuudessa köyhyydestään ja aiemmasta sateenkaariperheestään sekä mielenterveysongelmistaan, joiden vuoksi on työkyvyttömyyseläkkeellä. Nämä ovat hänelle helppoja aiheita seuraavaan verrattuna.
Heinäkuisena maanantaina vuonna 2024 tapahtui nimittäin seuraava: 49-vuotias Viitala seisoi alastomana Lohjan Valkjärvessä pinkkiin uimapukuun pukeutuneen Munkkiniemen kirkkoherran Päivi Vähäkankaan edessä. Kaislojen juuret painoivat Viitalan paljaita jalkapohjia, lämmin vesi kannatteli ympärillä, ilta-aurinko paistoi matalalta ja lampaat määkivät läheisen Elias Lönnrotin synnyintorpan luona. Vähäkangas upotti hänen käsivarteensa nojaavan Viitalan järveen ja nosti tämän sitten pintaan kastettuna kristittynä. He katsoivat toisiaan läheltä silmiin ja alkoivat nauraa.
– Se oli sellaista onnellista naurua, että oho, minä olen kristitty!
– Tämä on henkilökohtaisin asia, minkä olen koskaan kertonut. Usko on henkilökohtaisempaa kuin seksuaalisuus tai mielenterveysongelmat. Ihmisten suhtautuminen pelottaa minua, koska väärinymmärrysten vaara on ilmeinen.
Vasemmistolaisista mielipiteistään tunnetun Viitalan ympärillä moni suhtautuu kirkkoon nihkeästi, kuten hänkin on tehnyt. Kuinka hänestä sitten tuli kristitty?
Auli Viitala kuvattiin Kaitalammella Espoossa. Kuva: Heikki Nenonen
Lapsuus vahvasti uskonnottomassa kodissa
Auli Viitala varttui uskonnottomien luonnontieteilijävanhempien esikoisena pienellä paikkakunnalla Etelä-Savossa 1970–80-luvulla. Uskonnonvapaus oli kirjattu lakiin, mutta sen toteuttaminen oli kaukana nykytilanteesta.
– Minua painostettiin koulussa osallistumaan uskonnontunneille ja uskonnollisiin tilaisuuksiin. Jouduin ekaluokkalaisena seisomaan pimeällä käytävällä uskontotunnin ajan. Se oli pelottavaa ja tuntui rangaistukselta. Vanhempani eivät tienneet siitä, sillä muuten he olisivat varmasti puuttuneet koulun toimintaan.
– Olen kokenut elämässäni eniten syrjintää uskonnottomuuden vuoksi, vaikka olen ollut myös lesbo, hullu ja köyhä. Kirkkoa on kiinnostanut enemmän oman asemansa turvaaminen kuin uskonnonvapauden puolustaminen. Olen siitä vihainen.
Auli Viitala ui luonnonvedessä ympäri vuoden. Kuva: Heikki Nenonen
Viitalan vanhemmat kertoivat hänelle lapsena eri uskonnoista, joten hän oppi tunnistamaan kristillisiä kertomuksia ja symboleja. Hän tiesi jo pienenä, että kristityt nostavat tähden joulukuusen latvaan, johon hänen perheessään kiinnitettiin aina rauhankyyhky.
Viitala ajatteli pitkälle aikuisuuteen, että joulutähti ikkunassa kertoo talossa asuvista kristityistä. Hän vältti imuroimasta kerrostalossa sunnuntaisin, ettei siivoamisen ääni loukkaisi pyhäpäivän viettäjiä. Vuosien myötä hän on huomannut, että harva miettii kausivaloja ripustaessaan Betlehemin tähteä tai kieltäytyy siivoamasta sunnuntaina, vaikka kuuluisikin kirkkoon.
Monet kristinuskon opit ovat viehättäneet Viitalaa jo pitkään. Hän nostaa esiin sen radikaalin ajatuksen, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena yhtä arvokas.
Vaikka kristinusko on kutsunut, kirkon konservatiivinen perhekäsitys piti Viitalan pitkään kaukana siitä. Hän sai lapsensa rekisteröidyssä parisuhteessa 2000-luvun alussa, jolloin kirkon piirissä vastustettiin sekä naisparien liittojen virallistamista että heille annettavia hedelmöityshoitoja.
– En olisi voinut kuvitellakaan liittyväni 2000-luvun alun kirkkoon tai vieväni kasteelle lapsiani, joiden olemassaoloa kirkko oli vastustanut.
”Hengellisyyteeni liittyy vahvasti luonnontieteellinen ymmärrys maailmasta”, Auli Viitala sanoo. Kuva: Heikki Nenonen
Hiljaisuuden retriitti muutti ajatukset
Tammikuussa 2024 Auli Viitala osallistui ensimmäistä kertaa hiljaisuuden retriittiin. Munkkiniemen seurakunnan retriitissä oli aikaa omille ajatuksille, rukoushetkiä ja hiljaisia aterioita. Kirkkoherra Päivi Vähäkangas oli yksi ohjaajista.
– Mikään ei tökkinyt Päivin vetämissä hartauksissa. Pystyin yhtymään rukouksiin ilman varauksia. Se tuntui poikkeukselliselta.
Retriitin päätösmessussa muut nauttivat ehtoollisen. Viitala ei, koska häntä ei ollut kastettu.
– Tulin hirveän surulliseksi. Olin ollut koko viikonlopun osallinen, ja yhtäkkiä en ollutkaan.
Kirkkoherra huomasi Viitalan reaktion, ja siitä alkoi keskustelu, joka jatkui kirjeenvaihtona. Kirjeissä pohdittiin esimerkiksi kristinuskon suhdetta tieteelliseen tietoon, joka on kehittynyt paljon sitten Raamatun kirjoitusaikojen.
– Olen voinut tulla kristityksi vasta, kun olen ymmärtänyt, ettei se edellytä uskontunnustuksen rivien ottamista faktoina. Lopulta en enää tiennyt, miksi en kuuluisi kirkkoon. Esteet olivat kadonneet.
Kesäkuuhun 2024 mennessä päätös oli selvä: Viitala halusi kasteelle.
Tältä näyttää matkaehtoollissetti. Kuva: Tiina Parviainen
Vesi kannattelee kuin Jumala
Kastaminen juuri järvessä oli Auli Viitalalle tärkeää. Hän ui luonnonvedessä ympäri vuoden ja yhdistää veteen syvää symboliikkaa. Viitala kertoo innostuneesti juutalaisten puhdistautumisrituaalista mikvestä, jossa ihminen upottautuu veteen kokonaan.
– Kun on ilkosillaan vedessä, se tukee kehoa ihan joka puolelta. Minusta tuntuu veden syleilyssä turvalliselta. Kun heittäydyn veden varaan, se kannattelee kuin Jumala.
– Kaikki elämä syntyi ensin vedessä ja nousi sieltä maalle. Ihmisvauva kehittyy lapsivedessä. Me olemme siis peräisin vedestä sekä evolutiivisesti että yksilöinä, joten oli hienoa tulla myös kristityksi nousemalla vedestä.
Kasteen jälkeen Viitala pukeutui valkeaan albaan. Kirkkoherra Päivi Vähäkangas kattoi harmaan kannon päälle pikkupullon viiniä, ehtoollispikarin, pyöreän öylättirasian ja -lautasen, kastekynttilän ja Raamatun. Viitala nautti ensimmäisen ehtoollisensa yhteisestä pikarista muiden kanssa. Laulettiin Suvivirsi ja Silmäni aukaise, Jumalani.
Auli Viitala kastepäivänään Elias Lönnrotin syntymäkodin luona Lohjalla. Kuva: Tiina Parviainen
Viitalan kolme kummia lukivat hänelle itse kirjoittamansa rukoukset. ”Anna meille voimaa olla rohkeita, haastavia ja kilttejä”, yhdessä sanottiin.
Kastetilaisuudessa nautittiin raamatulliseen tyyliin leipää ja kalaa. Lopuksi kaikki kuusi paikalla ollutta naista riisuivat vaatteensa ja menivät järveen.
– Oli ihanaa, että kummit tulivat polskimaan kastemaljaan kanssani.
Kotona Viitala avasi kastetodistuksensa. Siinä luki: rakastettu.
Rukoukset, ristinmerkit ja messu kuuluvat elämään
– Vaikutanko ihan hurulta, jos kerron, että minulla on aamu- ja iltarukous? Auli Viitala kysyy.
”Tapahtukoon sinun tahtosi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Siunaa Aulia.” Viitala tekee ristinmerkin rukouksen perään. Hengellisyys merkitsee hänelle rauhaa ja lohtua.
– En ajattele Jumalaa persoonana vaan jonkinlaisena elämänvoimana ja mysteerinä. Jumala on käsite, jota kristityssä kulttuuripiirissä käytetään rakkaudesta, hyvyydestä ja jaloudesta, jotka ovat paljon yksilön yläpuolella.
– Ajattelen, että evoluutio on kehittänyt ihmisiin ominaisuuksia, jotka ovat olennaisia selviytymisen kannalta. Minusta on selvää, että on olemassa myös sellaista maailmaa, jota emme pysty ymmärtämään, koska olemme vain ihmisiä.
Aikuinen tarvitsee kasteopetusta ennen kuin hänet kastetaan. Auli Viitalalle se tarkoitti puolen vuoden kirjeenvaihtoa kirkkoherra Päivi Vähäkankaan kanssa. He ovat muokanneet hengellisiä kysymyksiä käsittelevistä kirjeistä kirjan ja tarjonneet sitä kustantajille. Kuva: Heikki Nenonen
Viitala osallistuu messuun lähes joka viikko. Sunnuntairituaalin voima piilee sen toistuvuudessa. Mitä tavallisempi messu on, sitä parempi. Jos kirkkoon meno ei onnistu, hän kuuntelee jumalanpalveluksen radiosta.
– En ajattele, että Jumala tarvitsee palvelustamme. Ihminen saattaa tarvita sitä.
Ehtoollinen kuuluu sunnuntaihin aina kun mahdollista. Viitalasta leivän eli vaurauden jakaminen on kristinuskon ydintä.
– Jumalan lahjat ovat yhteisiä, ja ne on jaettava tarpeen mukaan. Uskonnollisuuteni on hyvin vasemmistolaista. En ole kääntynyt tai hylännyt aiempaa ajatteluani. Olen vain saanut siihen uuden elementin lisää.
Kolumnistina Kirkko ja kaupungissa aloittava Viitala aikoo kirjoittaa nyky-yhteiskunnasta suhteessa Jumalan valtakuntaan.
– Jumalan valtakunta on utopia, jossa rakkaus hallitsee. Se ei ole yksilön henkistymisen tila, vaan yhteiskunta, jota kristityt vaalivat mielessään. Täytyy sanoa, että meillä on siihen vielä matkaa.
Lue Auli Viitalan ensimmäinen kolumni tästä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kristityn tärkein ominaisuus on hyvä mielikuvitus
PuheenvuorotJumalan valtakunnassa ainoa, jolla on valtaa, on rakkaus, kirjoittaa Auli Viitala.
