Kolumni: Omasta kuolemasta kertominen on vaikea, mutta vastuullinen valinta
Kuvaamme ja levitämme elämämme kaikkien nähtäville. Sen sijaan kuolemamme pidämme piilossa. Sen syitä ja seurauksia miettii kolumnissaan Hilkka Olkinuora.
Hoitotahto. Tehty. Edunvalvonta. Rekisteröimistä paitsi. Testamentti. Valmis. Kuolinsiivous. Harkinnassa. Hautajaiset. Suunniteltu.
Nykyinen Siperia on opettanut hoitamaan asiat itse. Niinpä myös kuolemaan on alettu taas valmistautua: Näin te viranomaiset teette, kun olen lähdössä. Näin te jälkeeni jääneet toimitte, kun olen jo poissa.
Mutta entä se hetki, kun ollaan vielä tällä puolella ja lähtölaskenta alkaa? Miten kerrot tärkeille ihmisillesi, että elämäsi on kohta loppu? Että siirrytään saattohoitoon? Että olet säästänyt eutanasiamatkaan?
Yhä useammin aikuinen lapsi saa yllättävän puhelun sairaalasta: Jos haluat nähdä äitisi elossa, tule nyt. Vanhempi on onnistunut salaamaan sairautensa todellisen tilan viimeiseen asti.
Kun luulee saatelleensa läheisensä "etelänmatkalle", hämmästyy todella saadessaan hänet ulkomailta uurnassa takaisin. Lähtijä on halunnut kuolla erillään muista, kenellekään kertomatta.
Moni kieltää vierailut kuolinvuoteelle, ei uupumisen takia vaan siksi, ettei halua tulla nähdyksi ja muistetuksi sellaisena miltä kuoleva näyttää.
Jotkut vaativat pienet hautajaiset, ei kustannusten takia vaan siksi, että elämän surkeus paljastuu: Kukaan ei varmaan välitä niin paljon että, tulisi saattamaan.
Miksi me elämäämme kaikille kuvaavat ja jakavat nykyihmiset vetäydymme kuolemaan niin kuin villieläimet tai alkuperäiskansojen vanhukset?
Miksi näin on? Miksi me elämäämme kaikille kuvaavat ja jakavat nykyihmiset vetäydymme kuolemaan niin kuin villieläimet tai alkuperäiskansojen vanhukset?
Ehkä haluamme näin säästää jotakuta salaamalla, vaikenemalla ja piiloutumalla. Läheisten tunteita? Itseämme? Vai haluammeko viimeiseen asti pitää kiinni itsemääräämisoikeudestamme ja elämän hallinnasta? Pitääkö tässä menestymisen yhteiskunnassa hävetä avuttomuutta, rumuutta? Onko kuolema ihmisen suurin epäonnistuminen?
Tietysti ihmisellä on oikeus omiin valintoihinsa. Nykyinen yhteiskunta suorastaan yllyttää yksilöä niihin. Hidas, yhdessä koettu kuolema on lähtijälle vaikea, mutta antaa saattaneille aikaa hyvästellä. Nopea, salainen kuolema puolestaan voi olla lähtijälle helpompi, mutta jättää läheisille paljon perattavaa: Syyllisyyttä siitä, ettei nähty hänen tilaansa. Katkeruutta siitä, ettei hän luottanut meihin tämän enempää. Pettymystä siihen, että yhteiseltä suremiselta vietiin tila.
Onko siis kuolevan jaksettava ajatella vielä muitakin? Eikö omassa valmistautumisessa ole jo riittävästi työtä? Pitäisikö lastesi tietää olevansa kohta kuolinpesä? Miten itse hyvästelisit elämän, jos ehtisit valita? Seppelpäisin samppanjajuhlin vai itseksesi uneen vaipuen?
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Tekoäly vastasi minua viisaammin – siihen kannattaa suhtautua kuten isomummo rautatiehen ja isä tietokoneeseen
PuheenvuorotTekoälyyn on syytä solmia aktiivinen ja vastuullinen hyöty- ja parisuhde mahdollisimman pian. Ininä ei kannata, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.