Kolumni: Ozzy Osbourne oli paljon muutakin kuin rocktähti – pimeyden prinssiä enemmän hän oli Jumalan kuva
Koulukiusaamisesta, alkoholista ja kaoottisesta elämäntavasta huolimatta Ozzysta tuli legenda. Sukupolvikokemus päättyi pari viikkoa sitten, kun Ozzy menehtyi, Jussi Sohlberg kirjoittaa.
Black Sabbath ja Ozzy Osbourne ovat olleet minulle vuosikymmeniä raskaan rockin kärkinimiä, jotka olen nähnyt useaan kertaan ja joiden musiikki on soinut (ja tulee soimaan) levylautasellani. Eräänlainen sukupolvikokemus päättyi pari viikkoa sitten, kun Ozzy menehtyi.
Kollektiivisen haikeuden ja surun huomasi erityisesti sosiaalisessa mediassa. Ozzya muisteltiin monilla muillakin tahoilla, niin Helsingin Sanomissa kuin Iso-Britannian kuninkaallisessa henkivartiokaartissa, joka soitti tietysti Paranoidin.
John Michael Osbournen elämä olisi voinut mennä toisin. Lähtöpisteenä oli karu Birmingham, vaatimattomat kotiolot, koulukiusaamisen kohteena oleminen, koulutien päättyminen lyhyeen, hanttihommat, jotka eivät ottaneet sujuakseen, luku- ja kirjoitusvaikeudet, alkoholi ja muutama viikko vankilassa. Mutta 1960-luvun lopulla palaset alkoivat loksahdella yhteen tavalla, jonka myötä Ozzy on ollut tekemässä kiistatta järkälemäistä rock-historiaa.
Ozzy osasi tulkita, ja hän oli löytänyt vahvuutensa. Monet tekijät yhdessä vaikuttivat siihen, miten julkinen ja yksityinen Ozzy rakentuivat: lahjakkaat muusikot, lähipiiri, määrätietoinen managerivaimo, fanit ja vastustajat. Myös medialla oli valtava rooli siinä, miten ikoninen hahmo syntyi.
Alhosta noustaan ylös ja mennään eteenpäin, eikä unohdeta nauraa itselle.
Ozzyn elämä oli usein kaaosmaista. Elämänhallinta oli hukassa tavan takaa ja elämään mahtui traagisia käänteitä, oli kyse sitten päihteistä, parisuhteesta, sairaudesta tai hyvän ystävän kuolemasta. Kaiken show-meiningin takana, ja siinäkin, olivat mukana tietynlainen aitous ja intohimo. Korrektius ei aina kuvannut Ozzyn tekemisiä, mutta sydämellisyys ei unohtunut.
Ikonisesta asemastaan huolimatta Ozzy muisti lähtökohtansa. Hänen persoonassaan ja elämänvaiheissaan oli jotain sellaista, mihin moni saattoi jollain tavoin samastua. Alhosta noustaan ylös ja mennään eteenpäin, eikä unohdeta nauraa itselle.
Pimeyden prinssi -titteli oli Ozzylle lähinnä itseironinen. Pimeyden prinssiä enemmän hän oli Jumalan kuva, jossa valo ja pimeys limittyivät kuten ne ihmisessä limittyvät.
Ozzy ei ollut minkään lajin esoteerikko tai okkultisti, vaan pysyi anglikaanisen kirkon jäsenenä. Kristilliset konservatiivit ottivat Black Sabbathin ja Ozzyn hampaisiinsa ja olivat siten mukana tekemässä heille pr-työtä. Ozzy teki ihan syystä piikikkään kappaleen ”Miracle Man” (1988), jonka aiheena oli tunnettu amerikkalainen tv-evankelista.
Black Sabbathin viimeinen konsertti toi yleisön eteen hauraan, sairaan ikämiehen. Konsertista välittyi silti karisma ja kipinä.
Ozzyn ja Black Sabbathin elämäntyön sinetöi osaltaan se, että konsertin koko tuotto lahjoitettiin lastensairaaloille ja Parkinson-säätiölle. Kiitos musiikista Ozzy ja Black Sabbath!
Kirjoittaja on uskonnontutkija, joka tutkailee uskonto- ja katsomuskenttää kansankirkoista esoteriaan ja uushenkisyyteen ja kaikkea siltä väliltä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: On helppo syyttää uskontoa
PuheenvuorotSama uskonto voi synnyttää sekä rauhanaktivisteja että fanaatikkoja, muistuttaa Jussi Sohlberg.
