Kolumni: Suhteeni ruokaa muuttui kommuunissa, sillä en enää syö yksin
Kun ruoasta on tullut vain einespolttoaine tai ulkona syömisestä yksi tapa lääkitä kiireestä jomottavaa arkea, ei ole ihme, että voimme huonommin.
Kun muutin kommuuniin, yksi kämppiksistäni rikkoi lasisen teepannuni. Korvaukseksi pyysin leivontakulhoa, koska toinen teepannu meiltä jo löytyi. Hän osti minulle metallisen kulhon, ja pian huomasin leipovani joka viikko.
Olen tänä syksynä leiponut enemmän kuin varmaan viimeiseen viiteen vuoteen yhteensä. Syynä ei ole mikään hurahtaminen uuteen harrastukseen vaan jotakin paljon yksinkertaisempaa: leipomuksiani on syömässä neljä muuta ihmistä.
Myös suhteeni ruokaan on muuttunut. Kun vaivaan jauhoja kulhossa, teen sen aiempaa kärsivällisemmin. Kasviksia pilkkoessani ajattelen sitä, miten ihmeellistä on syödä tuoreita paprikoita loppusyksystä. Pöytää kattaessani kiitän mielessäni siitä, etten syö yksin, vaan saan jakaa hetken muiden kanssa.
Suomalaisten ruokasuhteessa on paljonkin vikana. En puhu nyt kenenkään painosta, koska toisten kehojen kommentoiminen tai vahtiminen on minusta lähtökohtaisesti kurjaa ja pahimmillaan hyvin rikkovaa. Sen sijaan väitän, että kun ruoasta on tullut vain einespolttoaine tai ulkona syömisestä yksi tapa lääkitä kiireestä jomottavaa arkea, ei ole ihme, että voimme huonommin.
Pöytää kattaessani kiitän mielessäni siitä, etten syö yksin, vaan saan jakaa hetken muiden kanssa.
Ei ole sattumaa, että toinen Jeesuksen asettamista pyhistä sakramenteista on juuri ehtoollinen, yhteyden ateria. Senkin usein pelkistämme metaforaksi, jossa pyhän hetken aikana emme puhu toisillemme mitään ja nautimme tilkan viiniä ja valkoisen kuivan jauhopyörylän. Kuitenkin todellisuudessa syömisessä on kyse eloonjäämisestä, välttämättömyydestä ja selviytymisestä.
Ehtoollinen on uskon todellisuuden ytimessä, koska yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on ravita uskoa aivan kuten lounaan meitä. Se on samaan aikaan pyhää ja arkista. Samoin kuin syömisen pitäisi olla. Se on sitä riippumatta siitä, laittaako makaronilaatikkoa perheelleen väsähtänyt isä tai itselleen yksiössään asuva opiskelija.
Kun teemme ruokaa, sanomme samalla jokaisessa kauhallisessa tai pellillisessä tai pannullisessa: ”On hyvä, että olet hengissä. Anna kun pidän sinusta huolta.”
Samalla tavoin meidän olisi hyvä puhua syödessämme myös itsellemme.
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kristinusko ohjaa miettimään mitä syö – mutta miksi ruokakeskustelu repeää helposti riidaksi?
HengellisyysYmpäristöteologi Panu Pihkalan mielestä kannattaa tunnustaa, että ruokaan liittyy monenlaisia ristiriitoja. Sen jälkeen voi yrittää tehdä mahdollisimman vastuullisia valintoja.
