Kolumni: Taiteessa on lohtu, katso vaikka Rembrandtin silmiä
Taide antaa mahdollisuuden omien murheiden elämiseen ja näyttää, että toivo elää odottamattomissa paikoissa, Joel Haahtela kirjoittaa.
Kirkkoa sanotaan pelastuslaitokseksi, mutta myös taide pelastaa. Vietin lapsuuteni pienessä Tiuruniemen kylässä Etelä-Karjalassa. Vanhan tuberkuloosiparantolan ympärille rakentunut yhteisö oli saari maailman keskellä ja muutto 15-vuotiaana suurempaan kaupunkiin shokki; en tuntenut kuuluvani enää mihinkään.
Muuton jälkeisessä yksinäisyydessä pyysin äidiltä jotain lukemista, ja hän kaivoi hyllystä Vincent van Goghin elämäkerran. Kärsivän taiteilijan sielussa palava intohimo teki järisyttävän vaikutuksen. Kun Vincent lopulta leikkasi korvansa ja ampui itseään vatsaan, hän tuntui lunastavan jokaisen yksinäisyydestä kärsivän nuoren sielun.
Taiteen äärellä astumme pintakuohun taakse ajattomuuteen, jossa vanhat mestarit odottavat meitä kärsivällisesti.
Ei siis mikään toivoa herättävä menestystarina, mutta sain siitä valtavaa lohtua. Kirja avasi maailman, josta minulla ei ollut mitään käsitystä, ja mikä tärkeintä: se antoi mahdollisuuden elää omia murheita taiteen sisällä. Kinusin tietysti äidiltä rahat öljyväreihin, koska halusin itsekin van Goghiksi, siinäpä loistava esikuva nuorelle miehelle!
Muutama vuosi sitten luin newyorkilaisesta taidekonsultista, joka totesi, että aika, jolloin kaksi ihmistä tuijottaa museossa maalausta, on ohi. Pitää olla uudenlaista osallistuvuutta ja elämyksellisyyttä. En voisi olla enempää toista mieltä.
Kun maailma ympärillä romahtelee ja informaatiotulva pommittaa, taide tarjoaa ihmiselle pysyvyyttä. Taiteen äärellä astumme reaktiivisen pintakuohun taakse ajattomuuteen, jossa vanhat mestarit odottavat meitä kärsivällisesti. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat kerääntyneet samojen teosten ääreen ja jakaneet yhdessä saman kokemuksen.
Ajattelen Rembrandtin omakuvien sarjaa, nuorukaisen kasvoille maalattua varjoa. Amsterdamin mestari sai elämässään kaiken ja sen jälkeen menetti kaiken. Läheiset kuolivat, hän ajautui vararikkoon ja päätyi nimettömään hautaan.
Viimeisissä omakuvissa vanha Rembrandt tuijottaa katsojaa tuhruinen myssy päässään. Silmät ovat edelleen kirkkaat ja ehdottomat. Hän tietää, että kaikki on mennyt, mutta silti on jotain, mitä kukaan ei voi ottaa häneltä pois.
Kirjoittaja on tuberkuloosiparantolan kupeessa varttunut kirjailija, psykiatri ja diakoni
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Vaatimisen suunta on kääntynyt ja yksilöstä on tullut vaatija
PuheenvuorotYltiöyksilöllisessä ajassa koulusta ja kirkosta tulee vaatimista pelkääviä palveluntuottajia. Sinnikkyys on kuitenkin asia, joka tuo elämään merkitystä, kirjoittaa Joel Haahtela.