Kolumni: Uskoontulolla on uskomattoman lyhyt historia
Hengellinen elämä ei vaadi uskoon tulemisen kokemusta, vaan oman kaipuun tuomista Jumalan eteen, kirjoittaa Joel Haahtela.
Aika ajoin kuulen jonkun kommentoivan minulle, että sinähän olet tullut uskoon. Lause saa minut kiemurtelemaan vaivautuneesti ja selittelemään, että niin joo, en oikein innostu tuosta ”uskoon tulosta”, se kuulostaa höhlältä, jonkinlaiselta taivaalliselta edesvastuuttomuustilalta, hieman häilyvältä jutulta.
Pienoisromaanini Talvikappeli kuvaa italialaista freskomaalaria 1300-luvulla. Siihen aikaan ei tunnettu käsitettä ”uskoon tuleminen”, se olisi kuulostanut suorastaan pähkähullulta ja vaatinut myös vastakohdakseen ”ei-uskossa olemisen”.
Jumala oli 1300-luvulla selitys kaikkeen, mukana kaikessa, ei ollut maailmaa eikä elämää ilman Jumalaa. Asia vain oli niin, tämä oli täysin luontevaa ja päivänselvää.
Jumalan katoaminen alkoi renessanssin, valistuksen ja luonnontieteiden kehittymisen myötä. Darwinin evoluutioteoria oli jonkinlainen rajapyykki: Jumala ei ollut enää itsestään selvä totuus. Humanismin myötä ihmisestä tuli maailman keskipiste, mikä tarkoitti myös modernin yksilön syntymistä. Luonnollinen seuraus oli, että 1800-luvun protestanttiset herätysliikkeet alkoivat painottaa ihmisen henkilökohtaista uskon ratkaisua. Yksilön tuli ottaa Jeesus vastaan omaan sydämeen, siis ”tulla uskoon”.
Ytimenä kaikessa hengellisyydessä on viime kädessä suhde Jumalaan ja sitä kautta muihin ihmisiin ja maailmaan.
Vanhemmat kirkolliset traditiot kuten katolinen ja ortodoksinen kirkko katsovat ”uskoon tulemista” toisin. Hengellisyydessä on kyse pikemminkin olemassaolon tavasta, joka liittyy pitkään perinteeseen ja kirkon yhteyteen, jossa kirkon jäsenen jumalsuhde vahvistuu ja välillä tietysti myös horjahtelee.
Jumalsuhde on hidasta kasvamista ja elämistä kirkossa ja Jumalassa, eikä se vaadi ”uskoon tulemista” vaan pikemminkin oman kaipuun tuomista Jumalan eteen. Ihmisen ei tarvitse luottaa ortodoksisessa kirkossa häilyvään itseensä ja omiin subjektiivisiin tunteisiinsa, vaan katkeamattomaan pyhien ihmisten ketjuun, joka johtaa tyhjän haudan äärelle.
Ytimenä kaikessa hengellisyydessä on viime kädessä suhde Jumalaan ja sitä kautta muihin ihmisiin ja maailmaan. Kirkkojen jakautuminen on surullista, mutta ehkäpä Jumalalla on sittenkin jujunsa: näin niistä löytyy paikka sinulle ja myös minulle.
Kirjoittaja on tuberkuloosiparantolan kupeessa varttunut kirjailija, psykiatri ja diakoni.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Myytävänä vaihtokelpoinen elämä
PuheenvuorotIhminen yrittää epätoivoisesti tehdä elämästään pysyvää, mikä johtaa samankaltaisuuden tavoitteluun.
