Auli Viitalan (vas.) ja Päivi Vähäkankaan kirja perustuu kirjeenvaihtoon, jota he kävivät, kun Viitala harkitsi kastetta.
Usko ei rajoita elämää vaan antaa rohkeutta ja mielenrauhaa, vakuuttavat keskustelukirjan kirjoittaneet Auli Viitala ja Päivi Vähäkangas
Kirjailija Auli Viitala hakee kirkosta ravintoa ajattelulle. Tuomiorovasti Päivi Vähäkangas ilahtuu aina, kun joku haluaa jäädä pohtimaan kuulemaansa saarnaa.
Kyllä kirkkoon mahtuu keskustelua, eikä keskustelun tarvitse olla väittelyä tai erimielisyyksien etsimistä. Näin vakuuttavat kirjailija Auli Viitala ja kirkkoherra Päivi Vähäkangas. Mallia voi katsoa vaikka heidän juuri ilmestyneestä kirjastaan Suurin niistä on vapaus – Vuoropuhelua kristinuskosta (Vastapaino).
Kaikki alkoi siitä, että uskonnottomassa kodissa kasvanut Viitala alkoi harkita kastetta ja kirkkoon liittymistä ja halusi pohtia uskoon liittyviä kysymyksiä jonkun papin kanssa. Lopulta sellaiseksi löytyi Vähäkangas. Varsin pian he huomasivat, että heidän kirjeenvaihdostaan saattaisi olla apua muillekin, joita kristinusko ja kirkko askarruttavat.
Kirjan esipuheessa annetaan kirkosta melkoisen ruusuinen kuva: ”Tässä kirjassa lähtökohtana on, että naiset ovat pappeja ja piispoja, sateenkaariparit ovat tervetulleita alttarille ja kirkolla on yhteiskunnassa enemmän vastuuta kuin valtaa.” Ja: ”Me puhumme kirkosta, jossa eivät korostu hierarkia, kaitsenta ja kuuliaisuus vaan jossa jokaiseen suhtaudutaan täysivaltaisena aikuisena.”
Unelmistaanko he puhuvat?
– Kirjoitin ihan omasta kokemuksestani: siitä, millainen oma toimintaympäristöni ja työyhteisöni on. Ja luotan siihen, että moni muukin jakaa tapani olla ja sen, miten näen maailman, eikä kyseenalaista sitä, Vähäkangas vakuuttaa.
– Minun käsitykseni kirkosta on muuttunut tosi paljon, kun olen alkanut käydä kirkossa. Jos seuraa kirkkoa pelkästään ei-kirkollisen median välityksellä, saa helposti sellaisen käsityksen, että kirkossa vain riidellään avioliitosta. Mutta oikeasti saarnoissa puhutaan paljon oikeudenmukaisuudesta, rauhasta ja yhteiskunnallisesta osattomuudesta, kertoo puolestaan Viitala.
Silloin joskus meidän nuoruudessamme naiset ja ylipäänsä kaikenlainen seksuaalisuus tuntuvat olleen kirkolle vaikeita asioita.
Toisaalta hän arvioi säästyneensä paljolta siksi, että liittyi kirkkoon vasta hiljattain. Kun hän oli nuorempi, kirkkokin oli toisenlainen.
– Moni, joka on kuullut tästä kirjasta, on kertonut ikävistä kokemuksistaan lapsuudessa tai nuoruudessa. Eihän siihen voi sanoa muuta kuin pahoitella. Silloin joskus meidän nuoruudessamme naiset ja ylipäänsä kaikenlainen seksuaalisuus tuntuvat olleen kirkolle vaikeita asioita. No, minun ei tietysti pitäisi sanoa tätä, koska eihän minulla ole siitä omakohtaista kokemusta.
Vähäkangas on papin tytär ja entinen seurakuntanuori, joka nuorena liikkui myös lestadiolaisissa piireissä. Hänellä ei ole niiltä ajoilta negatiivisia kokemuksia. Päinvastoin: kun hän pari vuotta sitten tapasi seurakuntanuorikavereitaan, kaikki muistivat seurakunnan hyvänä ja turvallisena ympäristönä.
– Opiskeluvuosina otin vähän etäisyyttä ja jouduin laittamaan ajatuksiani uuteen järjestykseen. Välillä tuntui siltä, että kaikki se, mitä oli lapsena ja nuorena ajatellut ja uskonut, hajoaa. Se oli raskasta ja ahdistavaa. Samalla tiedostin, että se on ihan välttämätöntä, jotta jotain uutta voisi rakentua.
Auli Viitala, 51, on helsinkiläinen kirjailija, joka kirjoittaa kolumneja muun muassa Ylelle ja Kirkko ja kaupunkiin.
Mikä on sinulle tärkeä raamatunkohta?
– Rakastan luomismyyttiä (1. Moos. 1). Siinä Jumala toteaa useampaan kertaan luomistyöstään, että ”niin oli hyvä”. Se on minusta ihana. Maailma on kaunis, ja kuka tahansa, joka katsoo maailmaa, pystyy olemaan samaa mieltä.
Ketä kristittyä ajattelijaa ihailet?
– Minulle tärkeitä ovat olleet Irja Askola ja Jonas Gardell. Kumpikin on omalla tavallaan uudistanut sitä tapaa, jolla uskosta voi puhua, ja saanut minut havahtumaan siihen, että tässähän on kyse jostakin tosi kiinnostavasta ja inspiroivasta asiasta.
Maksutonta ajattelemisen aihetta
Enää Auli Viitala ei ole ulkopuolinen, sillä Päivi Vähäkangas kastoi hänet kesällä 2024. Viitalaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, että hän on innoissaan ja tosissaan. Kysyttäessä hän myöntää elävänsä vielä jonkinlaista kuherruskuukautta kirkon kanssa. Hän käy messussa melkein poikkeuksetta joka sunnuntai ja pitää messupäiväkirjaa, johon hän kirjaa saarnojen herättämiä ajatuksia. Välillä hän kommentoi ilahtuneena, että kirkkokahveilla oli kunnon pullaa.
– Ihmiset tykkäävät ajatella itse, ja jos siihen saa ravintoa kirkosta, niin se on herkullista. On ollut hienoja tilanteita, kun pappi on ollut ehkä vähän ymmällään evankeliumin kanssa, mutta silti tarttunut siihen. Raamattuhan ei ole helppo! Se ei ole mikään Disney-satukirja, jossa opetukset on alleviivaamalla alleviivattu, vaan se on aikuisten kirja, joka houkuttelee meitä ajattelemaan ja keskustelemaan, Viitala sanoo.
Vähäkangasta vähän naurattaa. Hän huomauttaa, että ystävä alkaa kuulostaa jo messumainokselta.
– Mutta tottahan se on! Messu on ilmainen, niitä on säännöllisesti ja aina siellä tarjotaan ajateltavaa ja yleensä pullaakin, Viitala sanoo.
Papille se on ihan parasta, jos onnistuu pitämään sellaisen saarnan, joka herättää ajatuksia ja jota ihmiset haluavat jäädä pohtimaan.
Myös Vähäkankaan työpaikalla Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa on jo vuosia sitten huomattu, että saarnat kiinnostavat kirkkokansaa. Siksi kirkkokahvien jälkeen pidetään saarnajatkoja, joille voi jäädä keskustelemaan päivän aiheesta.
– Papille se on ihan parasta, jos onnistuu pitämään sellaisen saarnan, joka herättää ajatuksia ja jota ihmiset haluavat jäädä pohtimaan, Vähäkangas sanoo.
Viitala jatkaa vielä mainospuhettaan. Hän muistuttaa, että messujen lisäksi lähes kaikki muutkin kirkon tilaisuudet ovat ilmaisia ja lisäksi useimmissa seurakunnissa järjestetään erilaisia luentoja ja keskusteluiltoja.
– Se, että ihmisille on tarjolla maksutonta ravintoa ajattelulle ja sielun sivistykselle, on ihan jotain muuta kuin kaupallinen hyvinvointibuumi, jossa ihmisiä houkutellaan laittamaan aina vain enemmän ja enemmän rahaa kaikkeen. Niin on tuo kirkon touhu sillä lailla suositeltavaa.
Päivi Vähäkangas, 48, on Helsingin tuomikirkkoseurakunnan vt. kirkkoherra eli tuomiorovasti ja teologian tohtori.
Mikä on sinulle tärkeä raamatunkohta?
– Yksi sellainen on Kirjeestä filippiläisille (Fil. 4: 4–7): ”Iloitkaa aina Herran yhteydessä! Minä toistan: iloitkaa! Kaikkien on saatava tietää, miten lempeitä te olette. Herra on lähellä. Älkää murehtiko mistään, vaan kertokaa kaikki tarpeenne Jumalalle. Pyytäkää häneltä, rukoilkaa ja kiittäkää häntä. Kaiken ymmärryksen ylittävä Jumalan rauha vartioi sydäntänne ja ajatuksianne ja saa ne pysymään Kristuksen Jeesuksen yhteydessä.”
Ketä kristittyä ajattelijaa ihailet?
– Anna-Maija Raittilaa. Aina kun avaan jonkin hänen kirjansa, löydän sieltä todella raikasta, aikaansa edellä olevaa ja kestävää ajattelua.
Kristinuskon Jumala on vapauttaja
Kirjan nimi Suurin niistä on vapaus saattaa kummastuttaa, jos omissa kokemuksissa tai mielikuvissa uskonnot ovat lähinnä elämää ankeuttavia sääntökokoelmia.
– Eihän usko ole sellaista. Se ei ole elämää rajoittavaa vaan elämää avaavaa. Vapauteen Kristus meidät vapautti. Sitä kynttilää on vain pidetty vähän vakan alla. Ihmiset kantavat mukanaan monenlaisia turhia taakkoja, jotka saavat heidät voimaan huonosti. Minusta uskon kutsu on juuri siinä, että saa luopua niistä taakoista ja lähteä keveämpänä eteenpäin, Päivi Vähäkangas sanoo.
Vapautta on ehkä juuri se, että uskaltaa katsella moniin suuntiin ja altistaa itseään erilaiselle ajattelulle ja erilaisuuden kohtaamiselle.
Auli Viitala kertoo innostuneensa aikoinaan siitä, että Jeesusta kutsutaan Vapahtajaksi.
– Eli kristinuskon Jumala on vapauttaja! Minulle on tärkeää, että usko ei rajoita ajattelua. Uusi tieto maailmasta, ihmisestä tai Raamatusta ei uhkaa uskoa eikä niitä tarvitse pelätä. Kovin pieni olisi sellainen Jumala, jonka takia pitäisi torjua tietoa tai ajatuksia.
– Vapautta on ehkä juuri se, että uskaltaa katsella moniin suuntiin ja altistaa itseään erilaiselle ajattelulle ja erilaisuuden kohtaamiselle. Eikä anna pelon rajoittaa sitä vapautta, Vähäkangas puolestaan arvioi.
Hän tietää monia pappikollegoitaan, jotka hankaluuksien pelossa miettivät hyvin tarkkaan, mitä esimerkiksi saarnassa voi sanoa. On hän joutunut miettimään sitä itsekin. Tuomiorovastina hän on Helsingin hiippakunnassa piispasta seuraava. Valtaa on, mutta sen myötä myös vastuuta.
– Minun täytyy miettiä, mihin asioihin minun kannattaa ottaa kantaa ja mihin ei. On joitakin jakavia kysymyksiä, jotka eivät ole kirkon ydinasioita, ja jos ottaisin niihin vahvasti kantaa, se aiheuttaisi paljon harmia seurakunnassa. Minun pitää kuitenkin olla kaikkien paimen, eikä vain niiden, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla kuin minä.
Toisaalta Vähäkangas on sitä mieltä, että kaikesta pitää voida puhua, kunhan kykenee perustelemaan kantansa ja suhtautumaan kunnioittavasti keskustelukumppaniin. Erityisen tärkeää olisi puhua niistä asioista, jotka tuntuvat vaikeilta. Yksi sellainen on Gazan tilanne, joka kirkossa jakaa vahvasti mielipiteitä.
Mitä vapaampi on ajatuksiltaan ja mitä enemmän menee, katsoo, lukee, näkee ja kokee, sitä selvemmin tajuaa, että itsellä ei ole ratkaisuja kaikkeen.
Viitala on huomannut, että vapaus voi tuntua myös ahdistavalta.
– Mitä vapaampi on ajatuksiltaan ja mitä enemmän menee, katsoo, lukee, näkee ja kokee, sitä selvemmin tajuaa, että itsellä ei ole ratkaisuja kaikkeen. Se voi tuntua siltä kuin tuijottaisi tyhjyyteen. Sellaisessa tilanteessa usko auttaa ja antaa jonkinlaista mielenrauhaa. Että minä en nyt paljon tiedä, mutta tapahtukoon sinun tahtosi, hän kuvailee.
– Olisiko siinä kyse turvasta? Kyllähän tieto siitä, että minne ikinä menenkin, olen koko ajan Jumalan sylissä, lisää vapautta ja rohkeutta kohdata maailma, Vähäkangas tarkentaa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kirkon tehtävä on ylläpitää uskontoa
PuheenvuorotMoni sanoo maksavansa kirkollisveroa nuorisotyön ja diakonian vuoksi. Kirkon tärkein tehtävä on kuitenkin jokin ihan muu, kirjoittaa Auli Viitala.
