Olarin kirkkoherra Antti Malisen mukaan Isänmaallisessa kansanliikkeessä oli fasistisia piirteitä. Toisaalta oli myös asioita, jotka erottivat sitä fasismista ja kansallissosialismista. Näitä olivat esimerkiksi suhde kristinuskoon ja kansalliskonservatiivinen ajattelu. Kuva: Jussi Helttunen
Kommunismin pelko ja kansallismielisyys vetivät pappeja äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen kansanliikkeeseen
Lapuan liikkeen seuraajaksi perustetussa IKL:ssä toimi kansanedustajina seitsemän pappia. Olarin kirkkoherra Antti Malinen on tehnyt sinimustista papeista väitöskirjan.
Mikä sai monet luterilaiset papit toimimaan aktiivisesti järjestössä, joka vähintään haki vaikutteita fasismista ja natsismista? Oliko pappeja ohjaava maailmankatsomus hengellisyys, johon sovitettiin politiikkaa vain politiikka, johon sovitettiin hengellisyyttä?
Espoolaisen Olarin seurakunnan kirkkoherra Antti Malinen etsii näihin kysymyksiin vastauksia väitöskirjassaan Sinimusta papisto - IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944.
Hän päätyy siihen, että yksi keskeinen Isänmaallista kansanliikettä Italian fasisteista ja Saksan kansallissosialismista erottanut piirre oli suhde kristinuskoon.
– Sekä Mussolinin että Hitlerin suhde kristinuskoon on, jos ei täysin välineellinen, hyvin lähellä sitä. Siitä on eri tutkijoilla eri näkemyksiä, oltiinko kristinuskoa Saksasta täysin hävittämässä, mutta ainakin lähtökohta oli tehdä se täysin alisteiseksi politiikalle. IKL-papeille taas kristinusko oli luovuttamaton asia ja päämäärä, jota pyrittiin lopullisesti ajamaan, oli taivaallinen isänmaa. Tämä näkyi myös IKL:n ideologiassa.
Malisen mukaan osa tutkijoista katsoo, että Lapuan liikkeen perilliseksi perustettu, mutta laillisia keinoja korostanut IKL oli fasistinen järjestö. Ainakin se oli Malisen mukaan oikeistoradikaali, äärioikeistolainen ja kansalliskonservatiivinen.
Osa järjestön aatteellisesta pohjasta kumpusi fennomaniasta ja sen kuva Suomen kansasta oli romanttinen. Kansankokonaisuuden vuoksi nähtiin tarpeelliseksi parantaa myös työväen asemaa ja uskonnolla oli keskeinen rooli suomalaisuuden ideassa. Heimoaate eli suomensukuisten kansojen asian ajaminen yhdistyi tähän.
Toinen linja IKL:n jäsenkunnasta pyrki luomaan uudenlaisen vahvan valtion ja haki vaikutteita eurooppalaisesta fasismista. Sieltä IKL:n toimintaan tuli selkeästi fasistisia piirteitä. Liikkeellä esimerkiksi oli järjestöpuku, johon kuului sinimusta paita ja varsinkin toiminnan alussa käytettiin käsivarsitervehdyksiä. Liike korosti vahvaa johtajaa, jollaista tosin ei sen omastakaan piiristä löytynyt, ja halusi luopua parlamentarismista.
IKL:n ensimmäiset kansanedustajat ryhmäkuvassa 1933. Muiden pukeutuessa sinimustaan K.R. Kares (kuudes oikealta) ei luopunut papinpaidastaan. Hän oli ainut eduskuntaryhmästä, joka ei edes aluksi käyttänyt mustaa paitaa ja sinistä solmiota. IKL:n järjestöpukua ei kuvassa ole myöskään kahdella muulla pappisedustajalla eli L. P. Tapanaisella (kahdeksas) oikealta ja Yrjö Kivenojalla (kolmas oikealta). Pappeja oli ryhmässä alkuun neljä ja kauden lopussa kuusi. Kuva: Journalistinen kuva-arkisto/Otava/Museovirasto
Seitsemän pappia toimi IKL:n kansanedustajana
Suomessa toimi vielä IKL:ää selkeämmin fasistisia ja natsismia edustavia liikkeitä ja pienpuolueita, joiden kannatus jäi pieneksi ja joissa pappeja ei ollut mukana. IKL:n kannatus vaaleissa oli enimmillään 8,3 prosenttia ja Antti Malinen arvioi, että sen toiminnassa oli mukana noin 120 000 ihmistä. Hallitukseen puolue pääsi kerran.
Papeilla oli iso rooli puolueessa, sillä 22 kansanedustajasta seitsemän oli pappeja. Muissakin puolueissa, etenkin Kokoomuksessa ja Maalaisliitossa, oli pappeja, mutta IKL:n ehdokkaina heitä oli eniten. Vuoden 1936 vaaleissa 36 ehdokkaasta 17 edusti Isänmaallista kansanliikettä. Lisäksi pappeja toimi paikallispolitiikassa.
Kuten nykyään, myös tuolloin pappien aktiivinen rooli politiikassa herätti kritiikkiä ja huolta kirkon politisoitumisesta. Ensin sisällissodan jälkeen kritiikki kohdistui vasemmistolaisiin pappeihin, 1930-luvulla etenkin IKL-pappeihin. Niin lehdistössä, paikallistasolla, muissa puolueissa kuin kirkon maltillisten pappien joukossa arvosteltiin IKL-pappeja.
– Maltilliset papit olivat huolissaan, johtaako IKL-pappien toiminta Saksan tielle, jossa kirkot halutaan valjastaa politiikan tueksi. Myös sitä pelättiin, että tuhotaan kirkon mahdollisuudet lähestyä vasemmistolaisesti ajattelevia kirkon jäseniä.
Kommunismia pidettiin saatanallisena ideologiana ja uhkana
IKL-papit itse halusivat muodostaa kansankokonaisuuden, jossa torjuttiin ajatus luokkataistelusta. Heille vapaussodan muuttuminen sisällissodaksi oli kauhistus. Kansan piti olla yhtenäinen, sillä sitä uhkasi Neuvostoliitto ja kommunismi.
– Kommunismi ei näyttäytynyt vain ateismina, vaan taistelevana ateismina. Neuvostoliitosta oli tullut tietoa kirkkojen tuhoamisesta ja papiston teloituksista. Siksi kommunismia pidettiin suorastaan saatanallisena ideologiana ja lopunajallisena uhkana. Tätä lisäsi Neuvostoliitosta tihkuneet tiedot siitä, miten sinne muuttaneita suomalaisia kohdeltiin. Tämä oli papeille suuri syy olla mukana IKL:n toiminnassa.
Antti Malinen on hakenut tutkimusaineistoa väitöskirjaansa varten muun muassa Kansallisarkistosta. Hän on tehnyt väitöskirjaa vapaa-aikoinaan. Ensimmäinen väitöskirjaan liittynyt seminaari oli päivä sen jälkeen, kun Uudellemaalle julistettiin koronasulku. Kuva: Jussi Helttunen
Antti Malinen sanoo haastattelussa suoremmin kuin väitöskirjassaan, että varsinkin IKL:n alkuvaiheessa papit olivat kiihdyttävä voima, joka toi saksalaisia ja italialaisia ajatuksia Suomeen. Kun tämä Hitlerin Saksan kirkkopolitiikka alkoi paljastua, he alkoivat lyömään pikkuhiljaa jarruja päälle, että tähän asti ei Suomessa haluta mennä.
– Tätä vahvisti talvisota, jossa Saksa ei tullutkaan Suomen avuksi. Se oli monille hirveä järkytys, koska Saksan piti tarjota vastavoima Neuvostoliitolle. Jatkosodassa, kun oltiin Saksan rinnalla, tilanne taas muuttui ja myös Suur-Suomi ajatukset vahvistuivat. Toisaalta revanssihenki ja katkeruus talvisodasta oli Suomessa muutenkin vahva.
Miksi IKL kiinnosti herätysliikepappeja?
Natsi-Saksan rotuopit olivat IKL-papeille hankalia senkin vuoksi, että suomalaiset eivät sijoittuneet roturankingissa kovin korkealle. Rotuopit eivät Malisen mukaan myöskään sopineet pappien kristilliseen maailmankuvaan.
Pappeja ei Malisen mukaan kuitenkaan voida pestä puhtaaksi rotuajattelusta: antisemiittistä puhetta esiintyi, enemmän uskonnollista kuin biologista antisemitismiä, samoin kytkettiin juutalaisuus ja bolshevismi toisiinsa. Toisaalta ajatus siitä, että juutalaiset yhä olivat Herran kansaa, vaikkakin eksyneitä, oli liikkeen papistossa vahva, sillä he tulivat pääosin pietistisistä herätysliikkeistä.
Herätysliikkeistä ensin Lapuan liikkeessä ja sitten IKL:ssä oli erityisen paljon pappeja herännäisyydestä eli körteistä, jotka nykyisin ovat kirkon avarin herätysliike. Näkyvillä paikoilla oli myös lestadiolaisia, jotka yleensä kytkeytyivät Maalaisliittoon tai Kokoomukseen. Mistä tämä johtui?
– Kun ajatellaan, että suomalaisen malli on ahkera, hyveellinen ja hurskas talonpoika, sen ajan körttiläinen mielenmaisema sopi siihen hyvin. Körttiläisyys oli vahvasti talonpoikainen liike ja suomenkielinen. Se oli myös kansanliike jo itsessään. Siellä oli luontevaa puolustaa perinteisiä arvoja ja järjestystä ja asettua vastavoimaksi sitä uhkaavalle kommunismille. Sisällissodassa körttiläisyyden ydinalueet olivat valkoisten puolella. Liikkeeseen mukaan lähteneille lestadiolaispapeille antimarxismi on varmaan ollut keskeinen tekijä.
Antti Malinen väittelee 15.11.2025 kello 10 Porthaniassa, Suomen laki -salissa, Yliopistokatu 3. Vastaväittäjänä toimii dosentti Jouni Tilli Lapin yliopistosta ja kustoksena vanhempi yliopistonlehtori ja kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola Helsingin yliopistosta.
Neljä merkittävää IKL-pappia
Sinimustien Kuortaneen leiri, etualalla Elias Simojoki. Kuva: Seppänen/Historian kuvakokoelma-Museovirasto
Kaarlo Reetrikki Karesta (1873–1942) voidaan pitää Isänmaallisen kansaliikkeen merkittävimpänä pappina. Hän oli paljon esillä lehdissä ja toimi Lapuan liikkeessä sen johtajan Vihtori Kosolan aisaparina. Kares oli IKL:n pappiskansanedustajista ainut, joka tuli valituksi eduskuntaan kaikissa vaaleissa, joihin IKL osallistui. Hän kuitenkin menehtyi kesken sotavuosien ”pitkän parlamentin” istuntokauden. Hän oli taustaltaan rukoilevaisesta herätysliikkeestä, mutta liittyi herännäisyyteen viimeistään noustuaan Lapuan kirkkoherraksi. Kares esiintyi aina papinpuvussa ja edusti vanhan ajan säätyläispappeutta.
Lauri Kalervo Kurkiala (1894–1966) Kokoomuksen, IKL:n ja Vapaan työväenliiton vaaliliiton ehdokkaana eduskuntavaaleissa 1933, mutta jäi varasijalle. Hän oli aktiivinen puhuja IKL:n tilaisuuksissa ja kirjoitti hartauskirjoituksia puolueen lehteen Ajan Suuntaan. Kurkiala toimi suomalaisen SS-pataljoonan pappina ja yhdysupseerina ja hänestä tuli korkea-arvoisin sotilaspappi (obersturmbannführer eli everstiluutnantti) koko SS-organisaatiossa. Sodan jälkeen hän ei voinut palata Suomeen, vaan jatkoi pappina Ruotsissa. Vaikka hänen syyllistymisestään sotarikoksiin ei ole todisteita, hän tiesi niistä.
Lauri Elias Simojoki (1899–1940) oli Kareksen rinnalla IKL:n näkyvin pappi ja liikkeen kansanedustaja 1933–1939. Hän oli papin poika, jolle körttiseurat tulivat tutuksi jo lapsena. Hän toimi itse kappalaisena Kiuruvedellä. Simojoki osallistui sisällissotaan ja myös heimosotiin. Sukukansojen ahdinko näyttäytyi hänelle vääryytenä, johon piti puuttua. Hän johti IKL:n nuorisojärjestöä Sinimustia. Sinimustat sotkeutuivat Viron presidentin Konstantin Pätsin kaatamiseen tähdänneen vallankaappauksen suunnitteluun vuonna 1935, jonka seurauksena Sinimustat lakkautettiin. Simojoki kaatui talvisodassa.
Leonart Pietari (Pekka) Tapaninen (1893–1982) toimi Ylitornion seurakunnan kirkkoherrana, Oulun tuomiorovastina ja Oulun piispana 1963–1965. L. P. Tapaninen kuului vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, mutta siirtyi niin sanotun pappislinjan edustajana elämänsanalaisuuteen liikkeen hajotessa. Tapaninen toimi sisällissodassa pappina ja lääkintämiehenä. Hän koki IKL:n vapaussoturina läheiseksi ja katsoi, että Suomen kansan sieluun oli tunkeutumassa ”venäläinen henki”. Tapaninen oli IKL:ssä yhden kauden kansanedustaja. Vuonna 1933 hän nousi paitsi eduskuntaan myös kirkolliskokoukseen historian ensimmäisenä lestadiolaispappina.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Olarin uusi kirkkoherra Antti Malinen katsoo maailmaa historianopettajan silmin, mutta ajattelee, että kirkon on otettava etunoja tulevaan
AjankohtaistaPienenevät resurssit eivät hirvitä Antti Malista, vaan se, jos jakaudumme yhä vahvemmin eri leireihin.
