Anna-Sofia Heimonen ja Juhana Tarvainen tutustuivat kumpikin nykyisin hengelliseksi kodikseen tuntemaansa järjestöön rippikoulussa. Kuva: Sirpa Päivinen
Konservatiivikristityksi leimaaminen kyllästyttää
Juhana Tarvainen on pappi, joka ei tee alttariyhteistyötä naispappien kanssa. Anna-Sofia Heimosen kotijärjestö suhtautuu kielteisesti homoseksuaalisuuteen. He toivovat, että tästäkin kolikosta nähtäisiin myös toinen puoli.
Juhana Tarvainen, 32, ja Anna-Sofia Heimonen, 24, asemoivat itsensä kirkon konservatiivilaidalle, mutta ovat kyllästyneitä leimoihin. Ne kun kertovat aina vain yhden kulman asiasta.
– Minun asemoimiseni konservatiiviksi on hankalaa, koska konservointi on vanhan säilyttämistä. Monessa kohtaa haluaisin myös uudistaa kirkkoa, sanoo Juhana Tarvainen.
Samaa mieltä on Anna-Sofia Heimonenkin. Silti heidän kotiyhteisöistään, Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä (Sley) ja Suomen Evankelisluterilaisesta Kansanlähetyksestä, nähdään usein vain se yksi asia: vastustus.
Entä jos kysytäänkin, mitä jää ikävältä kalskahtavan konservatiivileiman taakse?
Ainakin tämä: Juhana Tarvaisella on sateenkaariraitaiset sukat. Hän on Maunulassa kasvanut ja Helsingin suomalaisen yhteiskoulun käynyt seismologi-isän ja lakimiesäidin poika, jonka kotona arvostettiin keskustelua ja argumentointia.
– Joskus olemme veljien kanssa irvailleet sille, että isä ryhtyy yhtäkkiä ruokapöydässä puhumaan jostakin Bolzmannin aivoista. Se on kvanttifysiikan teoria, josta me muut emme ymmärrä mitään, joten vähän vaikea siinä on osallistua, Tarvainen kuvailee.
Hänen kotonaan ei käyty kirkossa, paitsi jouluna. Hänen ensimmäinen kunnollinen kosketuksensa kristinuskoon oli evankeliseen herätysliikkeeseen kuuluvan Sleyn rippileiri Karkussa.
– Päädyin sinne, koska en tuntenut oman seurakunnan nuoria enkä halunnut valmiisiin kaveriporukoihin, Tarvainen sanoo.
Anna-Sofia Heimoseen, 24, Raamatun hienous iski viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvan Kansanlähetyksen sporttiriparilla. Hänen isänsä on pappi, mutta opillinen konservatiivisuus, kuten naispappeuden vastustus, tuli hänelle tutuksi vasta riparilla.
Töölöläiskodissa kasvanut Heimonen oli saanut muodostaa omat arvonsa varsin vapaasti. Isän ja yliopistolla työskentelevän äidin kanssa keskusteltiin paljon, mutta hän ei edes tiedä vanhempiensa poliittisia kantoja.
– Jos jossakin asiassa olin kovin jyrkkä, vanhempani kyllä kysyivät, miksi ajattelin niin. Usein havahduin siihen, etten osannut perustella, hän muistaa.
Vastuu sai sitoutumaan liikkeeseen
Juhana Tarvaiseen uskonasiat tekivät vaikutuksen ensimmäisenä isoskesänä Sleyn leirillä.
– Kun minua pyydettiin isoseksi, muistan miettineeni, pitäisikö tunnustaa, että nämä asiat eivät ole minulle kovin tärkeitä, hän sanoo.
Hän pysyi kuitenkin hiljaa.
– Isosena oli myös toinen ikäiseni poika. Hänen esimerkistään tajusin, että ihan tavallinen nuori voi olla kristitty, Tarvainen sanoo.
Sen kesän jälkeen hän ripusti kaulaansa viisitoistasenttisen ristin ja alkoi käydä aktiivisemmin Sleyn nuortenilloissa. Pian hän huomasi, että hänestä ollaan siellä kiinnostuneita.
– Olin käynyt vasta muutamassa nuortenillassa, kun minua pyydettiin esittämään pääosaa nuortentapahtuman näytelmässä. Sain heti ison vastuun ja mahdollisuuden vaikuttaa. Tuntui, että pääsin toiminnan ytimeen.
Tarvainen uskoo, että tämä kokemus on vaikuttanut paljon siihen, että hän jäi Sleylle. Siellä osattiin antaa vastuuta. Opilliset asiat seurasivat myöhemmin.
– Kun paikka tuntuu kodilta, sitä alkaa vähitellen miettiä, miten tässä kodissa asioista ajatellaan, Tarvainen kuvaa.
Lukion jälkeen hän meni Sleyn raamattukurssille Karkkuun. Siellä hänelle valkeni, että hän haluaa opiskella teologiaa. Ne kysymykset, jotka nyt profiloivat Sleytä ulkopuolisille, tulivat kuitenkin hänelle selviksi vasta aika myöhään.
– Eiköhän jokainen evankelisen liikkeen vaikutuspiirissä oleva teologian opiskelija joudu painimaan virkakysymyksen kanssa. Ei se ole helppo asia, Tarvainen sanoo.
Tuntui hyvältä, kun sai vain olla
Anna-Sofia Heimonen oli ennen rippileiriään tottunut kilpailemaan kaikessa: hän harrasti lentopalloa tosissaan ja kävi hyvätasoista Saksalaista koulua. Riparilta löytyi yhtäkkiä paikka, jossa sai vain olla.
– Kansanlähetyksen yhteisössä sain olla heikko, ja se tuntui todella hyvältä. Ihmiset olivat kiinnostuneita minusta tällaisena kuin olen, ei minään parempana versiona, hän kuvaa.
Kansanlähetyksellä kannustettiin lukemaan Raamattua lukuoppaan kanssa. Maailma oli erilainen kuin se, mihin Heimonen oli urbaanissa keskustaelämässä ja urheilupiireissä tottunut. Ihmisen menestys ei koskaan ollut hänen ihmisarvonsa mitta.
– Löysin Kansanlähetyksestä yhteisön, jonka tiedän aidosti välittävän siitä, miten voin, hän sanoo.
Koko teini-ikänsä Heimonen ravasi järjestön leirejä ja nuortentapahtumia, ja kuten Tarvainenkin, sai myös vastuuta.
– Olin vain 16-vuotias, kun minua pyydettiin juontamaan iso nuortentapahtuma. Arvostan Kansanlähetyksessä saamaani esiintymiskokemusta, hän sanoo.
Raamatun oltava ylin auktoriteetti
Rivitalokodin olohuoneen sisustus yhdistelee tyylikkäästi vintagea ja Ikeaa. Juhana Tarvaisen pienen työpöydän vieressä tönöttää hänen ensimmäisillä kesätyörahoillaan ostamansa sähkökitara. Tarvainen tarjoaa kahvia ja croissantia.
Hänestä tuli pappi, mutta toista reittiä kuin useimmista. Kun Sley kesällä 2010 haki Satakunnan aluetyöntekijää, Tarvainen pani hakemuksen vetämään, vaikkei ollut vielä ihan maisterikaan. Hän sai paikan, kasasi gradun pikavauhtia ja muutti perheensä kanssa Poriin.
Ajan hermolla oleva Tarvainen on tehnyt Youtubeen videoita Sleyn messuyhteisöstä. Niissä kehutaan paikan perheystävällisyyttä ja raamatullisuutta.
– Minusta on vanhanaikaista, että seurakunta määräytyy sen mukaan, millä kadulla asut. Mieluummin sen pitäisi riippua siitä, missä on hyvä käydä ja missä sosiaaliset ja hengelliset tarpeet tulevat tyydytetyiksi, hän sanoo.
Hän arvostaa kodikkuutta. Helsinkiin viime syksynä avatussa Sleyn Luther-kirkossa Tarvaisen lempipaikka on alttari, jossa kaiteen tilalla on maahan upotettu valokaari.
– Perinteisissä kirkkotiloissa alttarikaide tekee sen, että alttarilla tapahtuva toiminta on kaukana seurakuntalaisista. Tässä papin ja seurakuntalaisen välillä ei ole rajaa.
Tarvaisen konservatiivista puolta edustaa se, että hän sai pappisvihkimyksensä Inkerin kirkossa. Se ei hyväksy naispappeutta, ja Tarvaiselle asiasta oli tullut omantunnon kysymys.
– Raamattu on kirkon ylin ja ainoa auktoriteetti. Se on kantanut kirkkoa ja määritellyt kirkon uskon 2000 vuotta. Mitä paremmin se saa niin tehdä, sitä paremmin kirkko voi, hän perustelee.
Tarvainen ei ole koskaan ollut alttarilla naispapin kanssa – mutta yksi hänen tärkeimmistä keskustelukumppaneistaan on naispappi. Kirkkoherra Kaisa Huhtalalla Porin Teljän seurakunnasta oli vaikutuksensa siihen, että Tarvaisella on nykyään myös Suomen kirkon pappisoikeudet. Sleyn messuyhteisö kokoontuu yhdessä Teljän kirkoista, ja Huhtala puolsi piispalle Tarvaisen pappisoikeuksia.
– Arvostan ja kunnioitan häntä todella paljon. Hän on minulle läheisempi kuin moni miespappi.
Tarvainen sanoo ymmärtävänsä naista, joka haluaa pappisvihkimyksen: se takaa tälle kuukausipalkan. Ja vaikka hän itse perustelee kantaansa Raamatulla, hän tietää hyvin, että niin tekevät toisin ajattelevatkin.
– On monia hyviä teologeja ja raamatuntutkijoita, viisaampia kuin minä, jotka ovat päätyneet virkakysymyksessä toiseen ratkaisuun. En sano, että he viis veisaavat Raamatusta.
Juhana Tarvainen löysi rippikouluikäisenä Sleyn toiminnan. Anna-Sofia Heimonen on mukana Kansanlähetyksessä. Kuva: Sirpa Päivinen
Suhde Kansanlähetykseen on kuin pitkä parisuhde
Anna-Sofia Heimosen soluhuoneen seinälle Helsingin keskustassa on liimattu sanat Usko, toivo, rakkaus. Hän opiskelee teologiaa kuudetta vuotta, työskentelee Kallion kirkolla tuntisuntiona ja antaa Kansanlähetyksellä raamattuopetusta.
– Jotkut ihmettelevät, eivätkö Kansanlähetys ja Kallion seurakunta ole toisilleen vastakohdat. Minusta eivät. Molemmissa paikoissa ykkösjuttuina on kertoa kristinuskosta ja rakastaa lähimmäistä, Heimonen sanoo.
Hänelle Raamatun painoarvo on tärkeä asia – ennen kaikkea siksi hän pitää itseään konservatiivina – ja kristinuskon voimakkain sanoma liittyy nurinkurisuuteen: siihen, että heikot ovat vahvoja ja viimeiset tulevat ensimmäisinä.
– Kristinuskon rakkauden sanoma on radikaali: pitäisi rakastaa vihamiestäkin. Kuka siihen pystyy? hän kysyy.
Hän ei ole kaikesta samaa mieltä kuin kotijärjestönsä. Seksuaalietiikka on Heimosen mielestä Kansanlähetyksellä ylikorostunut. Hänellä on paljon homoystäviä, ja heidän puolestaan hänestä tuntuu välillä pahalta.
– Joskus tuntuu, että puhumme homoista tietämättä asiasta yhtään mitään ja unohtaen, että heidän kipunsa ovat ihan samanlaisia kuin muidenkin, hän sanoo.
Hän ei myöskään löydä itseään järjestön tarjoamasta naiskuvasta, joka kuulostaa hänestä korostavan varhaista perheen perustamista elämän päämääränä. Mutta hän antaa sen anteeksi.
– Suhteeni Kansanlähetykseen on nykyään kuin pitkä parisuhde. Haluan sen jatkuvan ja kunnioitan toista osapuolta, vaikka en ole kaikesta samaa mieltä. Ei mikään ihmisten yhteisö ole täydellinen, Heimonen sanoo.
Messussa joka sunnuntai, aina Sleyllä
Tarvaisen perheessä pidetään joka ilta iltahartaus. Juhana ja Laura Tarvainen ovat luoneet perinteen tyhjästä tarjotakseen Raulille, 8, Astalle, 5 ja Almalle, 3, hyvän kasvupohjan.
– Laulamme jonkin hengellisen laulun, luemme vaikka lasten Raamattua ja rukoilemme. Tilanne toki joustaa perheenjäsenten väsymyksen mukaan, Juhana Tarvainen sanoo.
Hän on viime syksystä lähtien ollut Sleyn kotimaantyönjohtaja, ennätysnuorena. Milloin hän ei ole Helsingissä tai muilla Sleyn toimipaikkakunnilla, hän tekee Macillaan töitä kotinsa olohuoneessa. Tytöt ovat perhepäivähoidossa naapuritalossa, Rauli ja uskonnonopettaja Laura koulussa.
Messussa he käyvät joka sunnuntai, aina Sleyllä. Juhana Tarvainen ei mielellään osallistu naisen toimittamaan jumalanpalvelukseen, ja Sleyllä sitä riskiä ei ole – mutta tärkeämmät syyt ovat kuitenkin muualla. Sleyn messuyhteisö on yhä Tarvaisen perheelle koti.
– Se on tärkeä niin meille aikuisille kuin lapsillekin, myös sosiaalisena juttuna. Tapaamme siellä ystäviä, Tarvainen kuvaa.
Mutta ei elämä pelkkää hartautta ole. Kristityn elämää on Tarvaisen mielestä sekin, että lasten vaatteet ja tavarat kierrätetään, että heikompia autetaan, että yhdessä leikitään.
– Laura on se joka lukee lapsille, minä osallistun mielelläni pihaleikkeihin. Ja eilen tehtiin tyttöjen kanssa hamahelmiä.
Ääriliikkeeksi leimaaminen harmittaa
Tähän juttuun ei ollut ihan helppo saada haastateltavia. Konservatiiviksi leimautuminen ei ole kuuminta hottia.
– Harmittaa, että meidät nähdään kirkon ääriliikkeenä, vaikka omasta mielestämme olemme ihan tavallisia, Juhana Tarvainen sanoo.
Anna-Sofia Heimonen kokee eläneensä rippikoulusta asti kahden maailman välissä: toisaalla ovat urbaanit stadilaiskaverit, jotka eivät välitä uskosta, ja toisaalla Kansanlähetykseltä löydetyt ystävät, joiden kanssa voi laulaa vaikka virsiä.
– Nämä maailmat ovat olleet toisilleen tosi hyvä peili. En ole voinut niellä kummankaan arvoja pureksimatta, Heimonen toteaa.
Ehkä juuri siksi hän haaveilee urasta kriisinhallinnan ja uskontodialogin edistäjänä, erilaisten ajattelumallien välissä.
– Yksi kristityn tärkeimpiä tehtäviä on opetella tulemaan toimeen toisten kanssa, vaikka ajattelemme eri tavalla, hän uskoo.
Kun Juhana Tarvaiselta kysyy, mikä on tärkein arvo, jonka hän haluaisi välittää lapsilleen, hän vastaa: sovinnonteko, anteeksi pyytäminen ja -antaminen.
– Se on sellainen asia, jota opettelen koko ajan. Miten voin vaatia lapseltani normisuoritusta pukemisessa, syömisessä tai nukkumaanmenossa, kun näen, että hän on hoitoviikosta väsynyt?
Sitten hän lisää virkkeen, jonka sisältö tuntuu suorastaan metaforiselta.
– Niin usein meillä ei ole ymmärrystä, mikä tavalliselta tuntuvissa asioissa on toiselle vaikeaa.
Sepä se.
Kaksi konservatiivista yhteisöä
– Viidenteen herätysliikkeeseen kuuluva Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys perustettiin vuonna 1967. Se korostaa henkilökohtaista uskoa ja vastustaa liberaalia teologiaa. Kansanlähetys ei hyväksy homoseksuaalisia suhteita eikä naispappeutta. Se on evankelisluterilaisen kirkon virallinen lähetysjärjestö, jolla on noin 3 200 jäsentä. Kansanlähetys julkaisee Uusi Tie -lehteä.
– Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys on vuonna 1873 perustettu evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, joka korostaa luterilaisia tunnustuskirjoja ja sakramentteja. Se vastustaa naispappeutta, mutta on tunnettu kirkkoisien ja Lutherin teosten julkaisemisesta suomeksi. Sley on kirkon virallinen lähetysjärjestö, jolla on jäseniä alle 10 000.
Toimittaja Laura Pörsti kirjoitti tämän jutun tekemisestä blogissaan.
Jutun faktalaatikkoa korjattu 17.11. klo 16.50. "Kansanlähetys ei hyväksy homoseksuaaleja ja naispappeja" muutettu muotoon "Kansanlähetys ei hyväksy homoseksuaalisia suhteita ja naispappeutta".
Jaa tämä artikkeli:
