Koskelan Tarzanista piti tulla biologi, mutta tulikin piispa – Kaisamari Hintikka riisuu piispan asun, heittää löylyä ja kertoo, millaista on elää uudessa roolissa
– En tahdo istua yksin saunassa piispojen neuvottelupäivän päätteeksi. Kun Irja Askola valittiin ensimmäisenä naisena piispaksi, ajattelin, että tämä on alku, jonka jälkeen mennään vain parempaan suuntaan. Sen jälkeen kirkon tasa-arvotilanteeseen on tullut myös takapakkia.

– En tahdo istua yksin saunassa piispojen neuvottelupäivän päätteeksi. Kun Irja Askola valittiin ensimmäisenä naisena piispaksi, ajattelin, että tämä on alku, jonka jälkeen mennään vain parempaan suuntaan. Sen jälkeen kirkon tasa-arvotilanteeseen on tullut myös takapakkia.

Koskelan Tarzanista piti tulla biologi, mutta tulikin piispa – Kaisamari Hintikka riisuu piispan asun, heittää löylyä ja kertoo, millaista on elää uudessa roolissa

Saunassa moni suomalainen on aidoimmillaan. Kaisamari Hintikka hikoilee vanhojen ystäviensä kanssa yhteissaunassa. ”Jos siitä kertoo ulkomaalaisille, niin varsinkin jenkit pyörtyvät kauhusta.”

Piispanristi jäi työpaikan kassakaappiin. Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka kuoriutuu rivakasti piispanvioletista papinpaidasta, valkoisesta papinpannasta ja muista vaatteistaan. Hän on tullut Espoon seurakuntien leirikeskukseen löylyttelemään.

– Tuntuu ihanalta päästä lauteille. Saunomiseen liittyy helpotuksen huokaus ja syvä rauha.

Yleensä Hintikka pötköttää lauteilla selällään jalat katossa, mutta Hvittorpin rantasauna on siihen turhan korkea. Hintikasta paras sauna on sopivan pikkuinen, sellainen kuin suvun kesäpaikassa Joroisissa. Hän alkoi arvostaa sitä entistä enemmän asuessaan yli seitsemän vuotta Sveitsissä, mistä palasi Suomeen, kun hänet vihittiin helmikuussa piispaksi.

– Muistan, kuinka olin tehnyt koko vuoden töitä ja raahauduin henkitoreissani Suomeen lomanviettoon. Olin ensin pari päivää Helsingissä, ja vasta kesäpaikan saunan lauteilla tuli sellainen olo, että nyt olen perillä ja saan hengähtää.

Suvun kesäpaikkaan liittyy myös Hintikan ensimmäinen saunamuisto.

– Menin noin viisivuotiaana saunomaan kummitätini kanssa. Minua väsytti niin, että nukahdin pukuhuoneen kapealle puupenkille. Täti kääri minut vanhaan lammasturkkiin ja kantoi saunalta tupaan. Muistan vieläkin, miltä turkki tuoksui. Muisto liittyy äärimmäiseen turvallisuudentunteeseen. Olen palannut muistoon kaivatessani joskus maailmalla kotiin ja turvaan.

 

Tulistuva lapsi marssi rehtorin puheille

 

Paljasjalkainen stadilainen eli lapsuutensa Puu-Koskelassa Helsingissä omakotitalossa, jossa asuivat Kaisamari Hintikan perheen lisäksi myös hänen mumminsa ja kummitätinsä. Lapsuus oli mukava ja talo myös, mutta saunaa siinä ei ollut.

Leikkikavereita riitti pikkusiskossa ja -veljessä sekä naapuruston lapsissa. Heidän kanssaan Hintikka rakensi majoja lähimetsään, kiipeili tarzanina puissa ja leikki purkkista ja kymmentä tikkua laudalla.

Puheterapeutti-kirjastonhoitajaäidin ja psykologi-isän perhe ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta Käpylän seurakunnan päiväkerhossa Kaisamari kävi lähes yhtäjaksoisesti nelivuotiaasta kouluikään. Seurakunnan kesäleiri kuului ohjelmaan kymmenenä peräkkäisenä kesänä, minkä jälkeen Kaisamari oli siellä vielä kahdesti apuemäntänä.

Isä sanoi, että Kaisamarilla on ruuti kuivana.

Kotiseurakunta herätti kiinnostuksen hengellisyyteen. Sillä oli myös tasoittava vaikutus lapseen, joka riiteli usein ja tulisesti sisarustensa ja vanhempiensa kanssa.

– Isä sanoi, että Kaisamarilla on ruuti kuivana. Murrosikäisenä otin railakkaasti yhteen vanhempien kanssa. Kierrokseni nousivat aika äkkiä, mutta en toisaalta ole pitkävihainen. Riitojen jälkeen hajaannuimme omille tahoillemme, mutta palasimme aina pian takaisin normitilanteeseen.

Piispa hikoilee ylälauteella lähes puoli tuntia ennen ensimmäistä vilvoittelua. Hintikka muistelee, kuinka hikeentyi toisinaan myös koulussa.

– Saatoin marssia rehtorin kansliaan kannat paukkuen ja sanoa, että tämä on väärin! Menin rehtorin puheille solidaarisuudesta jotakuta minusta epäoikeudenmukaisesti kohdeltua oppilasta kohtaan.

 

Kirkko varjelee liikaa yhteiskunnallista asemaansa

 

Lintu laulaa pitkän sarjan saunan pihapuussa Vitträsk-järven rannalla, ja toinen vastaa siihen. Tuuli kuivattaa hien ja saunanpunakka iho ehtii kalveta sillä aikaa, kun Kaisamari Hintikka miettii, mikä on hänen tärkein tehtävänsä piispana.

– Toivon, että voisin luoda toivoa. Minulle kristillisessä uskossa on kyse armollisuudesta, oikeudenmukaisuuteen pyrkimisestä ja solidaarisuudesta muita kohtaan. Tämä on ollut minulle tärkeää nuoresta asti, ja se vahvistui entisestään, kun työskentelin Luterilaisessa maailmanliitossa Sveitsissä.

– Suomalaisessa hengellisyydessä on korostunut yksilön usko ja pelastuminen. Meillä on kiinnitetty vähemmän huomiota siihen, miten elää uskoa todeksi vastuullisena kansalaisena.

Huonosti hoidetut vanhukset. Nuoret, joilla ei ole varaa opiskella peruskoulun jälkeen kalliiden kirjojen vuoksi. Samaa sukupuolta olevat parit, jotka eivät pääse kirkossa vihille. Köyhät ja syrjäytyneet, joista tuntuu, etteivät he voi mennä ihmisten ilmoille edes kirkkoon. Siinä on muutama ihmisryhmä, joille Hintikka haluaa oikeutta.

Saunan lämpöön palattuaan piispa vihtoo kiivaasti.

– Hyvätuloisilla, joihin itsekin kuulun, ei ole kykyä kuvitella, miltä elämä näyttää vaikkapa kolmannen polven työttömästä. Miltä tuntuu toivottomuus, joka on niin syvää, ettei sitä edes tajua toivottomuuden tunteeksi?

– Vaikka itselläni on rajalliset mahdollisuudet samastua heihin, tehtäväni on nostaa sellaisten ihmisten ääntä, jotka eivät tule kuulluiksi tässä yhteiskunnassa.

Hintikka puhuu kaikkien yhtäläisestä ihmisarvosta ja yhteisvastuusta otsa syvillä rypyillä.

– Tuntuu kuin solidaarisuus olisi so last season. Meidän pitää kantaa vastuuta myös asioista, jotka eivät kuulu omaan elämäämme.

Espoon piispa herättelee koko kirkkoa.

– Enemmistökirkon ja yhteiskunnallisen instituution aseman varjeleminen on välillä sumentanut sen, mitä oikeasti merkitsee olla kirkko. Vaeltava Jumalan kansa on minusta paras kuva kirkosta.

 

Kaisamari Hintikasta piti tulla jotain ihan muuta

 

Alun perin Kaisamari Hintikka ei suunnitellut kirkollista uraa, vaan hänestä piti tulla kuvataiteilija. Hintikkaa kiinnosti erityisesti metalligrafiikka, jota hän aikoo tehdä taas, kun aikaa järjestyy. Muita lapsuuden ja nuoruuden ammattisuunnitelmia olivat liikunnanohjaaja, biologi ja näyttelijä.

– Päädyin sitten piispana framille, Hintikka nauraa.

Hintikka on tällä hetkellä ainoa nainen yhdeksän piispan joukossa.

– Minut koetaan eksoottisena piispana, ja vientiä on ollut paljon. Työni on jatkuvaa antamista: koko ajan pitäisi sanoa medialle jotain fiksua ja filmaattista. Olen tajunnut, että minun täytyy huolehtia siitä, että saan myös itse uusia ajatuksia ja näkökulmia. Oma hengellinen elämäni piispana hakee vielä muotoaan.

Kun Hintikka vihittiin piispaksi, hänet nostettiin Espoon hiippakunnan johtajaksi. Itse hän puhuu mieluummin palvelijan virasta. Hän haluaa olla helposti lähestyttävä, ihmisen kokoinen ja näköinen ­piispa.

– Olen suhtautunut piispan viran ulkoisiin merkkeihin kriittisesti, mutta toisaalta ne suojaavat minua. Piispuus on virka, jonka näkyvimmillään puen päälleni.

Hintikka siirtyy suihkuun. Hän vaahdottaa lyhyen tukkansa ripein liikkein ja kertoo samalla, että haluaa piispoiksi lisää naisia.

– En tahdo istua yksin saunassa piispojen neuvottelupäivän päätteeksi. Kun Irja Askola valittiin ensimmäisenä naisena piispaksi, ajattelin, että tämä on alku, jonka jälkeen mennään vain parempaan suuntaan. Sen jälkeen kirkon tasa-arvotilanteeseen on tullut myös takapakkia.

Askolan jälkeen kaikki piispat olivat jonkin aikaa miehiä. Naisia on vihitty papeiksi yli kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta aihe herättää yhä keskustelua.

 

Yhteissaunaa kauhistellaan suotta rietasteluna

 

Saunan jälkeen Kaisamari Hintikka sonnustautuu taas piispanviolettiin työpaitaansa. Se saa jäädä kaappiin vasta heinäkuussa, kun piispalla koittaa loma.

– Odotan tosi paljon sitä, että saan kokea Suomen kesän hippeimmillään. Viime kerrasta on vuosia.

Hintikka aikoo keskittyä lomallaan yksinkertaisiin iloihin, kuten marjastukseen ja sienestykseen. Hän on himosienestäjä, joka on saanut pari kertaa tenniskyynärpään tattikorien kantamisesta.

Lisäksi Hintikka tietysti saunoo. Päijät-Hämeessä miehen suvun kesäpaikassa odottaa savusauna, jonne lapsesta asti toisensa tuntenut porukka kerääntyy lomalla rentoutumaan.

– Yhteissaunassa pitkäaikaisten ystävien kesken ei ole minusta mitään kummallista. Jos siitä kertoo ulkomaalaisille, niin varsinkin jenkit pyörtyvät kauhusta. He ajattelevat, että miesten ja naisten saunominen yhdessä tarkoittaa hirveää rietastelua, Hintikka nauraa.

Hintikka odottaa myös pääsyä oman sukunsa kesäpaikan saunaan, siihen lapsuuden ensimmäiseen ja oikeaan.

– Rauha alkaa jo, kun sytytän puita kiukaan tulipesään ja tuijotan tulta. Perheen kanssa tulee saunottua enimmäkseen hiljaa. Sitä vain ähkää, puhisee ja kyhnyttää.

Vihdoinkin perillä. Siltä piispa Kaisamari Hintikasta tuntuu, kun hän makaa jalat katossa kesäpaikan lauteilla.

Vihdoinkin perillä. Siltä piispa Kaisamari Hintikasta tuntuu, kun hän makaa jalat katossa kesäpaikan lauteilla.

Kuka?

Kaisamari Hintikka on Espoon hiippakunnan piispa ja ainoa nainen Suomen piispojen joukossa. Hintikka syntyi Helsingissä vuonna 1967. Hän asuu Espoossa diplomi-insinöörimiehensä ja kouluikäisen lapsensa kanssa.

Mitä?

Kaisamari Hintikan erityisalaa on ekumenia eli kirkkojen välinen yhteistyö.

Motto

Yhdysvaltalaisen ihmisoikeusaktivistin Eleanor Rooseveltin lause ”Tee joka päivä jotakin, mikä pelottaa.” on ollut minulle tärkeä elämän umpikujissa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi