Eero Huovinen piti kouriintuntuvan hautajaispuheen
Kun piispa Eero Huovinen sirotteli hiekkaa presidentti Mauno Koiviston arkulle, hän teki jotain, mistä nuoria pappeja varoitellaan.

Kun piispa Eero Huovinen sirotteli hiekkaa presidentti Mauno Koiviston arkulle, hän teki jotain, mistä nuoria pappeja varoitellaan.

Eero Huovinen piti kouriintuntuvan hautajaispuheen

Piispa Eero Huovinen siunasi helatorstaina presidentti Mauno Koiviston. Päätoimittaja Jaakko Heinimäki teki viisi huomiota piispan puheesta.

1.

Harvalla papilla olisi kanttia aloittaa hautajaispuheensa vainajan kookkaista kämmenistä ja tehdä niistä koko puhetta koossa pitävä teema.

Tässä Huovinen onnistui täydellisesti. Ensimmäisestä lauseesta alkaen ("Mauno Koiviston yksi persoonallinen piirre olivat hänen suuret kätensä") oli selvää, että suurimman luokan valtiollisesta protokollasta huolimatta hautajaisissa on kuitenkin kyse yksilöstä ja ainutkertaisesta elämästä.

Taitavasti Huovinen liitti yhteen lentopalloilijan kädet, valtiolaivaa ohjaavan presidentin kädet, sormusta kihlattunsa vasempaan nimettömään pujottavan sulhasen kädet, lastaan hoitavan isän kädet ja lopulta myös ihmistä rakastavan Jumalan kädet.

Hienovaraisella ja kauniilla tavalla piispa Huovinen puhui hautajaiset nimenomaan Mauno Koiviston hautaan siunaamiseksi, ei ensi sijassa presidentin hautajaisiksi. Nyt siunattiin haudan lepoon ihminen, ei instituutiota.

2.

Kristillisessä kirkossa tapahtuva hautaan siunaaminen on leimallisesti kristillinen toimitus. Silti valtiolliset hautajaiset sotilaineen ja Suomen lippuineen edustavat pikemminkin sitä, mitä uskontoa tutkivat sosiologit kutsuvat kansalaisuskonnoksi. Sillä tarkoitetaan sitä uskonnollista sävyä, joka liittyy kansallisiin rituaaleihin ja symboleihin sekä yleiseen käsitykseen kunnon kansalaisena elämisestä.

Kansalaisuskonnolla ei ole varsinaista uskonopillista sisältöä, mutta siihen liittyy uskonnollistyyppinen tunnelataus. Kansalaisuskonnollisuus ilmenee myös esimerkiksi jääkiekon maailmanmestaruuden juhlimisessa kymmentuhatpäisenä seurakuntana Me ollaan sankareita kaikki -virttä torilla veisaten.

Huovinen tiedostaa tämän kulttuuri-ilmiön. Toisin kuin monet tapauskonnollisuuden kriitikot, hän ei väheksy sitä vaan näkee sen mahdollisuudet ja tarjoilee vähäeleisen ja koruttoman kristillisen julistuksensa kansalaisuskonnon lautaselta – ja tekee sen ihailtavan anteeksipyytelemättömästi.

Pohtimalla Mauno Koiviston pidättyvää suhtautumista oman sisäisen maailmansa kuvaamiseen Huovinen paradoksaalisesti juuri kuvasi Mauno Koiviston sisäistä maailmaa. Niin tehdessään hän käänsi huomion valtiollisten hautajaisten kansalaisuskonnollisista kulisseista syvälle kristinuskon ytimeen: "Meidän tehtävämme ei ole miettiä, mitä lähimmäisen syvimmässä sydämessä liikkuu. Vain Jumala tuntee sisimmän."

Eero Huovinen on Suomen paavi.

3.

Siunauspuheen luonteva kaksikielisyys kiinnitti huomioni kahdella tavalla. Ensinnäkin se kiinnitti huomioni juuri luontevuudellaan. Toisaalta se sai ajattelemaan, että nämä olivat ehkä viimeiset valtiolliset hautajaiset, joissa monikulttuurisuus merkitsee pelkästään ruotsin kieltä ja ortodoksista arkkipiispaa saattoväen joukossa.

Tulevaisuus näkyi lehterillä: Cantores Minores -kuoron hyvin monenäköiset ja eläväiset pojat toivat tuulahduksen satavuotiaan itsenäisen Suomen huomisesta.

4.

Piispa Huovinen teki sen, mistä nuoria pappeja varoitetaan: hän poikkesi käsikirjan sanamuodosta. Hiekkaa arkulle sirotellessaan piispa lausui: "Mauno Henrik Koivisto, maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman, Vapahtajasi Jeesus Kristus on sinut viimeisenä päivänä herättävä." Käsikirjassa ilmaisu on monikossa: "Vapahtajamme".

Tällä pienellä muutoksella piispa Huovinen taaskin alleviivasi yksilöä ja henkilökohtaisuutta. Kristus on pikemminkin vierellä kulkija kuin suurten joukkojen johtaja. Luulen, että näistä hautajaisista alkoi uusi käytäntö Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja tuo yksikkömuoto vakiintuu niin, että ehkä jo sadan vuoden päästä se lukee jo kirkkokäsikirjassa.

5.

Eero Huovinen on Suomen paavi. Hänen tavassaan hoitaa virkaansa – vielä eläkkeeltäkin käsin – on suvereenia valtiomiesmäisyyttä, joka on myös tietoisesti rakennettua. Hän on kulmahuoneiden kirkonmies ja sikariportaan sielunhoitaja. Tähän asemaan hän on päässyt paitsi muodollisen asemansa, myös henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ansiosta. Kun Helsingin seuraava piispa valitaan ensi elokuussa, tälläkin asialla on merkitystä. Ja sillä, että tämän maailmanajan kulmahuoneet ja sikariportaat ovat kovin toisenlaisia kuin viime vuosituhannella.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi


Minuutissa mystikoksi

Villi city