Presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto saapumassa valtiopäivien ekumeeniseen juhlajumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkkoon 28.11. 2011.
Presidentti Koivisto kritisoi kirkkoa, mutta arvosti kristinuskoa
Presidentti Mauno Koiviston suhde kristinuskoon oli myönteinen. Kirkon kanssa hän kuitenkin väänsi kättä arkipyhistä, valtiosuhteesta ja arkkipiispan kannanotosta pakolaisuuteen.
Perjantaina 12.5. kuollut presidentti Mauno Koivisto suhtautui kristinuskoon myönteisesti ja oli uskonnollinen. Kirkkoon instituutiona Koivisto suhtautui kriittisemmin ja halusi etäännyttää kirkkoa valtiosta, kertoo presidenttien kirkkosuhteesta kirjaa valmisteleva dosentti Ville Jalovaara.
Koiviston kotitausta oli tiukan uskonnollinen. Hänen isänsä laivapuuseppä Juho Koivisto oli merillä ollessaan kokenut hengellisen herätyksen. Koiviston äiti Hymni oli kanttorin tytär. Isä piti adventtikirkon tapaan lauantaita pyhäpäivänä, vaikka ei ollutkaan adventisti.
– Hänen isänsä kävi paljon erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa, muun muassa vapaakirkossa, lestadiolaisten seuroissa, babtisteissa ja niin edelleen. Kun Koivisto valittiin presidentiksi, kirkon piirissä jotkut olivat huolissaan siitä, tuleeko Suomeen vapaakirkollinen presidentti. Hän itse pyrki kumoamaan huhuja, selvittää Jalovaara.
Koivisto oli evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja koki kristinuskon merkittäväksi. Viime itsenäisyyspäivänä hän osallistui puolisonsa Tellervo Koiviston kanssa itsenäisyyspäivän jumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkossa, mutta ei jaksanut enää lähteä linnan juhliin.
Lapsuudenkodissa, joka oli työläiskoti, oli Raamattu, jota lasten piti myös lukea. Venäläisen radioaseman haastattelussa vuonna 2002 Koivisto kertoi uskovansa Jumalaan ja vierastavansa ateismia. Hänen mukaansa on olemassa sellaista, jota voi ymmärtää vain osittain ja kohtalon edessä on oltava nöyrä.
Uskonnollisuus kulki Koiviston mukana koko hänen elämänsä ajan.
Sodassa uskonnon merkitys korostui
Nuoruudessaan Koivisto Jalovaaran mukaan koki lapsuutensa uskonnollisuuden ahdistavana ja harmitteli sitä, että piti niin paljon käydä uskonnollisissa tilaisuuksissa. Sota-aikana Koivisto palveli muun muassa legendaarisen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa. Uskonto, Raamattu ja Jumalan varjelus korostuivat näissä olosuhteissa. Kirjeissään isälle hän toi esille luottamuksensa Jumalan varjelukseen sekä itsensä että Suomen kohdalta.
– Kyseessä oli äärimmäinen tilanne, jossa kuolema oli jatkuvana tuttavana. Se pakotti miettimään asioita eri tavalla. Suomi oli muutenkin silloin uskonnollisempi kuin varmaan koskaan ennen tai jälkeen itsenäisyytensä aikana, tuumii Jalovaara.
Uskonnollisuus kulki Koiviston mukana koko hänen elämänsä ajan. Hänen adjutanttinaan seitsemän vuoden ajan toiminut amiraali Juhani Kaskeala kertoi Helsingin Sanomissa Koiviston osanneen Raamattunsa edestakaisin ja siteeranneen sitä. Autossa presidentti lauloi sota-ajan lauluja ja lapsuuden virsiä.
Oma myönteinen suhde kristinuskoon ei estänyt Koivistoa ottamasta tiukasti ja jopa kipakasti kantaa kirkkoon instituutiona ja kritisoimasta sen kannanottoja. Koivisto arvosteli kirkon läheistä suhdetta valtioon ja aivan erityisesti sitä, että presidentti nimitti piispat ja valtio maksoi tuomiokapitulilaitoksen.
– Kotimaalle vuonna 1991 antamassaan haastattelussa Koivisto halusi etäännyttää valtion ja kirkon välejä. Hän piti kirkon verotusoikeutta ja erityisesti yhteisöveroa epäoikeudenmukaisena. Eniten häntä kiusasi presidentille kuulunut piispojen nimitysoikeus. Toisin kuin Urho Kekkonen hän ei nimityksiin puuttunut, vaan nimitti aina piispanvaalissa eniten ääniä saaneen piispaksi. Kekkonenhan poikkesi kaksi kertaa kirkon esityksestä.
Koivisto hermostui arkkipiispalle pakolaispolitiikasta
Vuonna 1991 Koivisto hermostui arkkipiispa John Vikströmiin, joka arvosteli Suomen pakolaispolitiikkaa ja kertoi pitävänsä pakolaisvihamielisyyttä syntinä. Taustalla oli turvapaikanhakijoiden määrän voimakas kasvu erityisesti Somaliasta ja Valkealassa olevaan vastaanottokeskukseen tehty pommi-isku.
Koivisto tuomitsi iskun, mutta ei pitänyt arkkipiispan puuttumista pakolaispolitiikkaan suotavana. Hän ei myöskään nähnyt, että rasismi olisi yleisesti lisääntynyt kansan keskuudessa.
Koivisto peräänkuulutti Vikströmiltä Ilta-Sanomien haastattelussa tarkempaa määrittelyä tästä synnistä, että "missä muodossa syntiä tehdään ja miksi nyt tehdään niin paljon syntiä".
– Tuolloin Suomessa oli vielä hyvin vähän ulkomaalaisia ja pakolaisten määrä kasvoi yhtäkkiä selvästi. Käyty keskustelu muistuttaa nykyistä, mutta täytyy ottaa huomioon, että vuosi 1991 oli levoton Suomen lähiympäristössä. Neuvostoliitossa oli samana vuonna vallankaappausyritys ja Baltian maat pyrkivät Kremlin vastustuksesta huolimatta itsenäistymään. Maailmantilanne oli varsin sekava.
Kirkon johdossa Koiviston kriittisiä huomautuksia kommentoitiin varovasti eikä esimerkiksi arkkipiispa lähtenyt pitkällisesti puimaan asioita julkisuudessa.
Kirkko ei Jalovaaran mukaan suinkaan ollut ainoa Koiviston kärkkäiden kommenttien kohde, vaan osansa saivat muun muassa toimittajat, joita Koivisto nimitti sopuleiksi.
– Hän ei pelännyt sanoa mielipiteitään ja hänellä oli hiukan vanhanajan hallitsijamainen tapa suhtautua asioihin. Hän sanoi tiukasti, mutta myös rauhoittui nopeasti, arvioi Jalovaara.
Jonkinlaisena piikkinä kirkolle on pidetty sitä, että Koivisto ei osallistunut Helsingin piispan Eero Huovisen virkaanasettajaisiin. Myöhemmin hän kuitenkin kutsui Huovisen kahvittelemaan.
Piispojen nimitysoikeus ja tuomiokapitulien kustannukset ovat sittemmin siirtyneet kirkolle ja yhteisövero korvattu valtionosuudella. Vuoden 1994 kirkkolaissa kirkko etääntyi entisestään valtiosta.
Arkipyhäkiistassa Koivisto ohitti kirkon ja eduskunnan
Koivisto halusi kaventaa presidentin valtaoikeuksia ja vahvistaa parlamentarismia, mutta kun hänellä nuo valtaoikeudet oli, hän tarpeen tullen käytti niitä. Tämä tuli esille arkipyhäkiistassa.
Loppiainen, helluntai ja helatorstai oli Kekkosen aikana vuonna 1971 työmarkkinajärjestöjen toiveesta siirretty pidettäväksi lauantaisin. Vuonna 1985 kirkolliskokous esitti kuitenkin siirtojen perumista loppiaisen ja helatorstain osalta ja eduskunta hyväksyi muutoksen.
– Koivisto liikkui valtaoikeuksiensa rajamailla. Hän hyväksyi eduskunnan säätämän lain, mutta siirsi sen voimaantuloa tammikuusta 1986 vuoteen 1992, kertaa Jalovaara.
Koivisto katsoi, että kirkolliskokous ja eduskunta olivat sopimattomasti ohittaneet työmarkkinajärjestöt.
– Hänen suhteeseensa kirkkolaitokseen vaikutti varmaankin hänen vapaakirkollisia vaikutteita sisältänyt kotitaustansa ja Sosialidemokraattisen puolueen perinne kirkon ja valtion etäännyttämisestä, arvioi Jalovaara.
Muokattu 18.5.2017: Virke ”Sota-aikana kaukopartiomiehenä uskonnon merkitys, Raamattu ja Jumalan varjelus kuitenkin korostuivat.” otettu pois ja korvattu tällä: "Sota-aikana Koivisto palveli muun muassa legendaarisen Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa. Uskonto, Raamattu ja Jumalan varjelus korostuivat näissä olosuhteissa."
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus muistuttaa päättäjiä siitä, ettei kyseessä ole mikä tahansa työ – tilaisuudessa saarnannut piispa Seppo Häkkinen valoi eduskuntaan tulevaisuudenuskoa
AjankohtaistaValtiopäivien avajaisiin liittyvän jumalanpalveluksen juuret ulottuvat 1700-luvulle. Perinteen taustalla on syitä, jotka ovat yhä ajankohtaisia.
