Tampereen Keskustorilla sijainneen Mokka-kahvilan henkilökuntaa kieltolain aikaan. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.
Kuinka iloinen oli 1920-luku? – Alkoholia sai tarjoilla ainoastaan kirkoissa, ja arkkipiispa inhosi kaikkea uutta
1920-lukua sanotaan ”iloiseksi 20-luvuksi”. Suomessa oli koko 1920-luvun ajan arkkipiispana mies, joka vastusti naisasialiikettä, demokratiaa, ekumeniaa ja Pelastusarmeijaa. Ennen vuoden 1923 uskonnonvapauslakia kirkosta ei saanut erota.
Kun viimeksi elettiin 20-lukua, maailma näytti kovin toisenlaiselta kuin 2020-luvun alkaessa. Autot alkoivat vasta ilmestyä katukuvaan, eikä kukaan ollut katsellut televisiota. Radiolähetykset alkoivat Suomessa 1920-luvun puolivälissä. Kun Yleisradio aloitti jumalanpalvelusten radioimisen, niitä vastustettiin kiivaasti. Radiojumalanpalvelusten pelättiin vähentävän kirkossakäyntiä.
Puhelimet olivat vuosikymmenen vaihteessa jo aktiivisessa käytössä. Helsingin paikallispuheluissa siirryttiin käsivälitteisestä puhelinkeskuksesta automaattiseen vuonna 1922. Ruotsalaisen Siemensin tekemään Helsingin automaattiseen puhelinkeskukseen mahtui tuolloin kaksi tuhatta puhelinnumeroa.
Kirkon monopoli murtui vuonna 1923
Kirkolle 1920-luku merkitsi suurta mullistusta, sillä vuonna 1923 Suomessa astui voimaan laki uskonnonvapaudesta. Uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen tuli mahdolliseksi, samoin mahdollisuus olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan.
Kirkon monopoli murtui. Ennen vuoden 1923 uskonnonvapauslakia kirkosta ei saanut erota. Heti samana vuonna koettiin 22 000 ihmisen eropiikki, joka seuraavana vuonna tasaantui noin kolmen tuhannen eron vuosivauhtiin. Suomen väkiluku oli tuolloin noin kolme miljoonaa. Vuosikymmenen päättyessä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 94 prosenttia kansasta.
Kaksi vuotta ennen uskonnonvapauslakia Suomessa oli astunut voimaan oppivelvollisuuslaki. Sen myötä kaikki 7–13-vuotiaat suomalaiset pääsivät koulun penkille. Laki määräsi suomalaisten vähimmäiskoulutukseksi kuusivuotisen kansakoulun.
Joistakin apteekeista sai lääkärin määräämänä samppanjaa ja viskiä.
Suomalaisten lukutaito oli jo ennen oppivelvollisuutta melko korkealla tasolla. 1920-luvulle tultaessa noin 70 prosenttia 15 vuotta täyttäneistä suomalaisista osasi lukea ja kirjoittaa. Kiitos siitä kuuluu luterilaiselle kirkolle, jonka lukkarinkouluissa päntättiin yhtä lailla aakkosia kuin kristinopin alkeita. Jo 1600-luvulla säädetty kirkkolaki velvoitti seurakunnat opettamaan kaikki lukemaan. Lukutaitoa ja Katekismuksen osaamista testattiin kinkereillä.
Lukutaito oli nykykielellä sanottuna luterilaisuuden strateginen painopiste: lukutaidon edistäminen ja kansan omalle kielelle käännetyn Raamatun merkityksen korostaminen – siis itsenäinen ajattelu ja asioista selvää ottaminen – kuuluivat jo ensimmäisten reformaattoreiden ihanteisiin.
Kieltolaki ei koskenut kirkkoa
Lippua käyttänyt Raittiusyhdistys Alpha toimi Porissa. Satakunnan Museo.
Yksinoikeus näihin lain sallimiin poikkeuksiin kuului sosiaaliministeriön raittiusosaston alkoholiliikkeelle, josta sittemmin kehittyi Alko, jolla on edelleen yksinoikeus yli 5,5-prosenttisten alkoholijuomien vähittäismyyntiin Suomessa.
Lääkinnällisen tarkoituksen käsite jousti kieltolain aikana jonkin verran: joistakin apteekeista sai lääkärin määräämänä samppanjaa ja viskiä, puna- ja valkoviinistä puhumattakaan. Tämä edellytti tietenkin kuulumista oikeaan seurapiiriin sekä tiettyä varakkuutta.
Yhden poikkeuksen kieltolaki salli alkoholijuomien tarjoilussa: ehtoollisviiniä sai jakaa kirkoissa entiseen tapaan. Eikä tätä poikkeusta tarvinnut edes perustella lääkinnällisellä käytöllä, vaikka ehtoollista on vanhastaan kutsuttu ”kuolemattomuuden lääkkeeksi”.
1920-luvun lopussa alkoi keskustelu papin viran avaamisesta naisille.
Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli anoi vuonna 1920 valtioneuvostolta yksinoikeutta maahantuoda ehtoollisviiniä ja toimittaa sitä seurakuntiin. Sosiaaliministeri Vilkku Joukahainen vastusti tuomiokapitulin anomusta, ja äänestyksen jälkeen anomus hylättiin. Kirkkoviinikauppa pysyi sosiaaliministeriön raittiusosaston alkoholiliikkeellä.
Ministeri Joukahainen tunnetaan paitsi maalaisliittolaisena poliitikkona, myös On hanget korkeat nietokset -joululaulun sanoittajana.
Vuodesta 1919 vuoteen 1932 voimassa olleen kieltolain jalona pyrkimyksenä oli raitistaa Suomen kansa. Kieltojen tie ei johtanut toivottuun lopputulokseen. Raittiuspäissään säädettyä kieltolakia ei noudattanut kukaan. Alkoholin kulutus ei laskenut kieltolain aikana pisaraakaan, pikemminkin päin vastoin. Kieltolaki opetti suomalaiset juomaan yhä vahvempaa alkoholia. Pirtun salakuljetus, pimeä viinakauppa, salakapakat, korruptio ja pontikan kotipoltto kukoistivat.
Naisten vuosikymmen
1920-luku toi esiin uudenlaisen naistyypin. Naiset alkoivat tehdä samoja asioita kuin miehet: käydä töissä ja ansaita rahaa, elää itsenäistä elämää, äänestää vaaleissa, ajaa autoa, tupakoida, leikata hiuksensa lyhyiksi ja liikkua ilman korsettia.
Äänioikeuden naiset olivat Suomessa saaneet valtiollisissa vaaleissa vuonna 1906 ja kirkollisissa vaaleissa vuonna 1908.
Vuonna 1907 Suomen ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan valittiin 19 naista. Kirkon vaaleissa naiset saivat asettua ehdolle vasta vuonna 1923, eikä silloinkaan vielä ylimpään päättävään elimeen, kirkolliskokoukseen. Sitä piti odottaa vielä kymmenen vuotta.
Naimisissa oleva nainen oli Suomessa aviomiehensä holhouksessa aina vuonna 1930 voimaan astuneeseen avioliittolakiin asti. 1920-luvulla naimisissa oleva nainen rinnastettiin alaikäiseen lapseen — vaikka hän olisi ollut kansanedustaja tai ministeri.
Hattumuotia Porista vuodelta 1926. Kuva: Satakunnan Museo.
Suomen ensimmäinen naisministeri oli SDP:n Miina Sillanpää, joka toimi Väinö Tannerin hallituksen toisena sosiaaliministerinä vuosina 1926–1927. Naimattomalla Sillanpäällä ei tosin ollut aviomiestä holhoojanaan, joten hän oli täysivaltainen kansalainen. Laki 25 vuotta täyttäneen naimattoman naisen täysivaltaisuudesta oli säädetty jo vuonna 1864, ja vuosisadan vaihteessa ikäraja laskettiin 21:een, samaan kuin miehillä.
Sen verran aviomiehen omistusoikeudesta tingittiin vuonna 1922, että naimisissa oleva nainen sai oikeuden työsopimuksen solmimiseen ilman aviomiehensä suostumusta. Tosin miehellä oli edelleen oikeus työssäkäyvän vaimonsa palkkatuloihin.
Vuonna 1926 naiset saivat Suomessa oikeuden tulla valituksi valtion virkoihin ja saada niissä samat edut kuin miehillä.
Teologia oli 1920-luvun alussa miehinen ala. Lukuvuonna 1920–21 Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan ei kirjautunut yhtään naisopiskelijaa, seuraavana syksynä siellä aloitti yksi nainen. Vuosikymmenen loppua kohti naisten määrä lisääntyi selvästi, ja 1920-luvun viimeisinä vuosina naisia oli noin viidennes opiskelunsa aloittaneista teologeista. He valmistuivat lähinnä uskonnonopettajiksi.
1920-luvun lopussa alkoi myös keskustelu papin viran avaamisesta naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Huhtikuussa 1929 joukko naisteologeja toivoi Kotimaa-lehdessä naisille mahdollisuutta työskennellä seurakunnissa ja samalla mahdollisuutta pappisvihkimykseen.
Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen maailmankonferenssin suomalaisosanottajat Tukholmassa. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.
Arkkipiispa inhosi vähän kaikkea
Kaikkia naisten aseman parantuminen ei miellyttänyt. Yksi heistä oli Gustaf Johansson, joka toimi Suomen luterilaisena arkkipiispana koko 1920-luvun. Hän piti naisasialiikettä jumalanpilkkana ja pirun keksintönä, jonka tarkoituksena oli horjuttaa Jumalan suunnittelemaa maailmanjärjestystä.
Arkkipiispa Gustaf Johansson. Museovirasto / Historian kuvakokoelma.
Johanssonin mielestä Jumala oli luonut naisen pitämään kodista huolta eikä puuttumaan yhteiskunnallisiin tai kirkollisiin asioihin. Ne piti jättää miesten huoliksi. Näin hän oli Raamatustaan lukenut. Tai ainakin ymmärtänyt.
Aivan erityisesti arkkipiispa Johanssonia ärsytti naisten aktiivisuus uskonnollisessa toiminnassa. Siksi hän inhosi Pelastusarmeijaa, jonka upseereiksi kelpasivat naiset siinä missä miehetkin.
Teologialtaan Johansson edusti biblisismiksi kutsuttua suuntausta, jossa Raamattu nähtiin sellaisenaan pätevänä elämänohjeena asiaan kuin asiaan.
Johansson ei erityisemmin pitänyt uusista kotkotuksista kuten demokratiasta. Hän jätti äänestämättä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa – eikä ainoastaan siitä syystä, että naisetkin saivat jumalallisen maailmanjärjestyksen vastaisesti äänestää ja olla ehdolla, vaan myös siksi, että rahvaalla ei hänen mielestään ylipäänsä ollut kykyä ymmärtää omaa parastaan. Jumalan tahto piti hänen mielestään asettaa kansan tahdon edelle.
Arkkipiispa Johansson toivoi, ettei kirkko leimaudu poliittisesti. Silti hän piti Suomen sisällissotaa taisteluna ”bolsevismin saatanaa” vastaan. Ehkä punainen oli hänelle poliittista ja valkoinen epäpoliittista.
Arkkipiispa Johansson vastusti jokseenkin kaikkia uusia liikkeitä. Naisasialiikkeen ja Pelastusarmeijan lisäksi hän katsoi esipaimennenänvarttaan pitkin myös työväenliikettä, ekumeenista liikettä, raittiusliikettä, lestadiolaisuutta ja Suomen Luterilaista Evankeliumiyhdistystä.
Uudella 20-luvulla ei enää rakenneta kirkkoja
Pääkaupunkiseudun kirkoista 1920-luvun tyylipuhtainta arkkitehtuuria edustaa vuonna 1930 valmistunut Hilding Ekelundin suunnittelema Töölön kirkko. Sen arkkitehtikilpailu järjestettiin vuonna 1927.
Näiden leveysasteiden arkkitehtuurissa puhalsivat tuolloin uusklassiset tuulet. 1920-luvun klassismi seurasi vuosisadan vaihteen jugend-tyyliä, jota edustaa esimerkiksi Lars Sonckin suunnittelema Kallion kirkko vuodelta 1912.
Töölön kirkko. Helsingin kaupunginmuseo.
Pohjoismaisessa arkkitehtuurissa 1920-luvun klassisismi kehittyi funktionalismiksi eli funkkikseksi. Hyvä esimerkki funkkiskirkosta, jonka arkkitehtuurissa on vielä muistumia 1920-luvun klassismista, on samana vuonna Töölön kirkon kanssa valmistunut Erkki Ilmari Sutisen suunnittelema Käpylän kirkko. Se pystytettiin palvelemaan 1920-luvulla rakennetun puu-Käpylän asukkaita.
Arkkipiispa Johansson ei erityisemmin pitänyt uusista kotkotuksista.
Käpylän kirkko on Suomen ensimmäisiä lähiökirkkoja. Kaupungistuminen synnytti uudenlaisia esikaupunkialueita ja niiden myötä uudenlaisia kirkollisia tarpeita.
1920-luvun alkupuolella Suomeen levisi merimiespappien tuliaisina pikkukirkkoliikkeeksi kutsuttu kirkollisen toiminnan uusi malli. Sen tarkoitus oli tukea sielunhoitoa ja diakoniaa esikaupungeissa ja rakentaa uudentyyppisiä pieniä kirkkoja, jotka tarjoaisivat alueen asukkaille myös harrastustiloja.
Tällaisia pikkukirkkoliikkeen parissa syntyneitä kirkkoja ovat esimerkiksi vuonna 1929 pääosin talkoilla valmistunut Berndt Blomin vapaaehtoistyönä suunnittelema Perkkaan kappeli Espoon Leppävaarassa ja saman arkkitehdin suunnittelema niin ikään vuonna 1929 valmistunut Pitäjänmäen kyläkirkko kivenheiton päässä Perkkaan kappelista Helsingin puolella.
Kuluvan vuosisadan 20-luvulla ei enää juuri kirkkoja rakenneta. Niitä alkaa olla tarpeeksi. Yksi harvoista uusista 2020-luvun kirkoista on ensi jouluksi valmistuva Tikkurilan kirkko, joka rakennetaan sisäilmaongelmien vuoksi puretun vuonna 1956 rakennetun kirkon tilalle.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Siniristilipun vetäminen tankoon itsenäisyyspäivänä on tänä päivänä itsestäänselvyys – Suomen lipun väritys oli kuitenkin aikoinaan iso kiistan aihe
Hyvä elämäSuomen kansallissymboliksi ajettiin itsenäistymisvaiheessa myös punakeltaista lippua.
.jpg)
