Maria Peura kehottaa varomaan johtajia ja opettajia, jotka sanovat, että heillä on totuus hallussaan.
Lahkon lumo
Kirjailija Maria Peura kirjoitti romaanin uskosta ja herkkäuskoisuudesta.
Pello on pieni kunta Tornionlaaksossa. 1970-luvulla, kirjailija Maria Peuran lapsuudessa, kylää ravisteli hengellinen hurmos. Kirkossa järjestettiin iltaisin kokouksia, joissa parannettiin sairaita ja puhuttiin kielillä. Se toi muuten turvallisen kotikylän ilmapiiriin ahdistavan ja pelottavan juonteen. Jyrkkä hengellisyys välittyi uskovaisten opettajien ja muiden aikuisten kautta niillekin lapsille, joiden perheet eivät parannuskokouksiin osallistuneet.
– Minullekin sanottiin, että minussa on ehkä riivaajia ja niitä voisi ajaa pois, Peura kertoo.
– Onneksi elämässäni oli myös turvallisia aikuisia. Ja myös uskovaisten joukossa oli ihania ihmisiä, jotka eivät käyttäneet hengellistä väkivaltaa.
Peura kertoo vasta myöhemmin alkaneensa hahmottaa kotiseutunsa uskonnollisuutta. Karismaattisen herätyksen lisäksi siellä vaikutti rauhansa-
nalaisuus, joka on yksi lestadiolaisuuden haaroista. Erot eri ryhmien välillä eivät olleet lapselle selviä, sen sijaan selkeä raja kulki uskovaisten ja ei-uskovaisten välillä.
– Uskovaisuus tarkoitti sitä, että oli tehnyt parannuksen ja julkisesti tunnustanut uskonsa. Siinä ei ollut sijaa yksityiselle hengelliselle kokemukselle. Minulla oli sellainen, mutta vasta aikuisena olen tutustunut siihen, Peura kertoo.
Lapsuuden ristiriitaisista kokemuksista huolimatta Peura kuuluu ja haluaa kuuluakin luterilaiseen kirkkoon, jo ihan sen takia, että hänet on siihen kastettu. Rituaalit ja juhlapyhät, kuten pyhäinpäivä, joulu ja pääsiäinen, ovat hänelle tärkeitä.
– Kirkko on myös riittävän avara. Keskustelua saa käydä ja asiat voivat muuttua.
Laestadiuksen perilliset
Maria Peuran kirjallisiksi esikuviksi on usein mainittu Timo K. Mukka ja Rosa Liksom – Mukka on kotoisin Pellosta, Liksom naapurista Ylitorniosta. Kun eräs kriitikko näki Peuran teksteissä vaikutteita Lars Levi Laestadiukselta, Peura otti asiakseen lukea Laestadiusta. Herätysliikejohtajan saarnoista löytyi kuvastoa ja ilmaisuja, jotka Peuralle olivat tuttuja Pellon murteesta, mentaliteetista ja hurmoksellisesta uskovaisuudesta.
Katkelmia Laestadiuksen saarnoista Peura lainaa tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Ja taivaan tähdet putoavat, joka käsittelee hengellistä vallankäyttöä ja ihmismielen alttiutta suggestiolle.
Henkilökohtaista suhdetta lestadiolaisuuteen Peuralla ei ole, mutta kiinnostusta kyllä. Hän on seurannut tiiviisti viimeaikaista tutkimusta ja keskustelua: Johanna Hurtigin julkituomia hyväksikäyttötapauksia sekä Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus -kirjassa kuvattuja ehkäisykiellon seurauksia.
– On hienoa, että näistä asioista on alettu keskustella ja naiset ovat tuoneet esille konkreettisia tapauksia. Mutta niin kauan kuin ehkäisykielto on voimassa ja naiset eivät pääse päättäviin elimiin, edes puhujiksi seuroissa, tuntuu jotenkin mahdottomalta, että vanhoillislestadiolainen liike voisi olla terve yhteisö.
– Usein vasta ne, jotka ovat irtautumassa, uskaltavat puhua. Ne, jotka ovat sisällä, ovat nujerrettuja. Toisaalta lestadiolaisuus on laaja liike ja siinä on monenlaisia ihmisiä. Eivät kaikki koe olevansa alistettuja eivätkä kaikki suurperheelliset ole sitä vastoin tahtoaan, Peura sanoo.
Huijatun häpeä
Maria Peuran uudessa romaanissa kuvataan ihmisten asteittaista alistumista erikoisia menetelmiä käyttävän terapeutin tahtoon. Siinä mennään niin pitkälle, että terapoitavat ovat valmiita ihan kirjaimellisesti antamaan elämänsä terapeutin käsiin. He suostuvat elävältä haudattaviksi.
– On suggestioherkkiä ihmisiä, jotka ovat valmiita luovuttamaan oman sisäisen todellisuutensa ja ovat niin uskollisia johtajalle, että hän voi tehdä mitä vain. Ääriesimerkki tästä ovat itsemurhapommittajat. Oma tahto on korvautunut johtajan tahdolla. Voi olla myös niin, että hauras ja epävarma ihminen tuntee olevansa turvassa, kun hänen ei tarvitse itse päättää elämästään, Peura pohtii.
Erityisen alttiita lahkoille ja manipuloijille ovat Peuran mukaan yksinäiset ja kriiseissä olevat ihmiset.
– Silloin uskonyhteisö voi tulla korvaamaan kaikkea sitä, mitä ei ole: turvaa ja rakkautta. Irtautuminen on hidasta, koska on vaikeaa myöntää tulleensa huijatuksi. Siihen liittyy häpeää siitä, mitä on antanut itselleen tehdä.
Peura puhuu omasta kokemuksestaan. Kolmekymppisenä hän oli raskaassa elämäntilanteessa. Hän oli juuri eronnut ja jäänyt pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Monivuotinen psykoterapiasuhde oli katkennut Peuran muutettua toiselle paikkakunnalle. Taustalla vaikutti myös vanha päihderiippuvuus, sillä Peura oli raitistunut pari vuotta aiemmin.
– Olin henkisesti heitteillä. Hain ehkä alitajuisesti sitä hurmoksellisuutta ja äärikokemuksia, joita aiemmin olin saanut päihteistä.
Peura huomasi olevansa mukana karismaattisen joogaopettajan ympärille muodostuneessa lahkossa – omaksi yllätyksekseen, koska oli ajatellut suhtautuvansa kielteisesti kaikenlaisiin lahkoihin.
– Jostain syystä se veti puoleensa. Lahkossa oli kauhean tiukat säännöt, joiden avulla yritin hallita elämääni. Pitkän aikaa heräsin aamulla neljältä tai viideltä tekemään joogaharjoitusta ja pidin ihanteena, että meditaatio ja hengitysharjoitukset rytmittävät päivää. Ruokavalio oli tiukka.
Liian vähästä unesta ja vaativasta joogaharjoituksesta seurasi Peuran mukaan koukuttava tila: fyysiseen hyväänoloon yhdistyi kilvoittelun tuoma mielihyvä. Hän tunsi pystyvänsä mihin vain.
– Lahkojohtajien on varmaan tärkeää antaa tämmöisiä ohjeita. Kun suostuu ja sitoutuu kummallisinkiin juttuihin, mieli muuttuu vastaanottavaiseksi.
Lahkon johtaja piti retriittejä, jotka Peuran mukaan olivat oikeastaan ryhmäterapiaa, vaikka johtajalla ei ollut sellaiseen minkäänlaista koulutusta.
– Se oli rankkaa ihmisten mielillä leikkimistä. Nykyään kierrän kaukaa paikat, joissa joogaan liitetään uskontoa, näennäisterapeuttisia menetelmiä tai henkistä opetusta.
Varo totuuden omistajia
Maria Peura kehottaa varomaan johtajia ja opettajia, jotka sanovat, että heillä on totuus hallussaan tai kyky, jota muut eivät voi – ainakaan ilman hänen apuaan – saavuttaa. Vaaran merkki on sekin, että lahkon tai liikkeen oppeja ei saa kyseenalaistaa.
– Lestadiolaisuudessa puhutaan Pyhän Hengen pilkasta, joogapiireissä suosittu lyömäase oli ego. Jos kritiikki ei miellyttänyt opettajaa, hän kuittasi sen toteamalla, että kritisoija on egonsa vanki. Silloin ei voinut muuta kuin sulkea suunsa.
Ihmisten nöyryyttäminen ei Peuran mielestä kuulu terveeseen uskonnollisuuteen. Ei myöskään se, että käytetään toisen antautuneisuutta hyväkseen tai kajotaan hänen henkiseen tilaansa.
”Kaikki menee hyvin, kun seuraat. Kaikki menee hyvin, kun hyväksyt. Kaikki menee hyvin, kun antaudut”, vakuuttelee Peuran romaanin ihanaääninen terapeutti.
– Hän olikin huijari, kirjailija muistuttaa.
Ehtymätön vauvavarasto
Jumala on varannut jokaiselle perheelle tietyn määrän lapsia, jotka on synnytettävä. Nämä lapset odottavat taivaassa syntymistään. Jos käyttää ehkäisyä, joutuu viimeisellä tuomiolla tekemään tiliä syntymättömille lapsilleen. Tai kadotuksessa synnyttämään ne puuttuvat lapset. Tämä kansanomainen oppi vauvavarastosta on todennäköisesti kehittynyt vanhoillislestadiolaisen ehkäisykiellon pohjalta.
Lähempää tarkastelua oppi ei kestä – mutta eipä liikkeessä omaan ajatteluun juuri rohkaistakaan. Lestadiolaisesta perhe-elämästä kertovassa Usko, toivo ja raskaus -kirjassaan Aila Ruoho ja Vuokko Ilola muistuttavat, että synnyttäminen on vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä uskon asia, ei omalla järjellä ratkaistava valinta.
Kirjassa kokemuksistaan kertoo 30 entistä tai nykyistä vanhoillislestadiolaista. Liikkeessä on toki onnellisiakin suurperheitä, mutta on myös äärirajoille uupuneita vanhempia ja laiminlyötyjä lapsia, joita kukaan ei ehdi pitää sylissä. On ahdistusta, pelkoa, riittämättömyydentunteita ja parisuhdeongelmia. Jos äiti salaa iloitsee keskenmenosta, onko raskaus ollut kovin toivottu?
Aila Ruohon mukaan ehkäisykiellon taustalla on perusluterilaisuudesta poikkeava, hyvin jyrkkä raamatuntulkinta. Ehkäisyä pidetään murhan kaltaisena syntinä. Ehkäisemättömyys on toisaalta tärkeää myös liikkeen tulevaisuuden turvaamiseksi. Liikkeen jäsenet taas saattavat ajatella ehkäisemättömyyttä takuuna taivaspaikasta.
Espoon piispa Tapio Luoma kommentoi hiljattain, että ehkäisystä päättäminen on perheen sisäinen asia. Ruoho ei kuitenkaan usko, että liikkeen ulkopuolelta tuleva kritiikki saisi muutosta aikaan ainakaan lähitulevaisuudessa. Päinvastoin: oppien arvosteleminen koetaan hyökkäyksenä Jumalan valtakuntaa vastaan.
– Vanhoillislestadiolainen oppi lähtee siitä, ettei uskova halua ehkäistä. Niitä, jotka sitä haluavat, ei pidetä enää uskovina eikä Jumalan lapsina. Avoimesti ehkäisevä joutuu siis yhteisönsä ulkopuolelle. Näin ollen muutoksen tulisi lähteä liikkeen sisältä. Uupuneiden ääni pitää saada kuuluville. Jos epäkohtia ja ongelmia ei nähdä, niihin ei voida millään tasolla puuttua, Ruoho sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Essi Ihosen esikoisromaani kertoo herätysliikkeessä kasvaneiden teinimorsiamien kipuilusta
HengellisyysEssi Ihonen kirjoitti uskonyhteisöstä, jossa naimisiin mennään nuorina ja naisen paikka on kotona. Tyttöjen ja naisten itsemääräämisoikeutta ei voi hänen mielestään korostaa liikaa.
