Essi Ihosen esikoisromaani kertoo herätysliikkeessä kasvaneiden teinimorsiamien kipuilusta
Essi Ihosen mukaan tiiviissä uskonyhteisössä on myös hyviä puolia. Monille sellainen on kantava voima arjessa.

Essi Ihosen mukaan tiiviissä uskonyhteisössä on myös hyviä puolia. Monille sellainen on kantava voima arjessa.

Essi Ihosen esikoisromaani kertoo herätysliikkeessä kasvaneiden teinimorsiamien kipuilusta

Essi Ihonen kirjoitti uskonyhteisöstä, jossa naimisiin mennään nuorina ja naisen paikka on kotona. Tyttöjen ja naisten itsemääräämisoikeutta ei voi hänen mielestään korostaa liikaa.

Essi Ihonen ei ole ollut esikoislestadiolaisessa herätysliikkeessä mukana sitten lapsuutensa. Siitä hän löysi kuitenkin kehyksen, johon hän sijoittaa Ainoa taivas -esikoisromaaninsa henkilöt ja tapahtumat. Samalla hän tuo näkyviin vähemmän tunnetun lestadiolaissuuntauksen tapoja ja opetusta – vaikka tarkentaakin, ettei romaanissa kuvattu seurakunta ole ihan puhtaasti esikoislestadiolainen.

Mikkelissä, josta Ihonen on kotoisin, ja sen ympäristössä asuu useita satoja esikoislestadiolaisia. Kaiken kaikkiaan Suomessa arvioidaan olevan noin 12 000 liikkeen jäsentä. Esikoislestadiolaiset irtautuivat vanhoillislestadiolaisista omaksi liikkeekseen 1900-luvun alussa. He katsovat olevansa alkuperäinen seurakunta – se ”esikoisten seurakunta”, johon Uuden testamentin Heprealaiskirjeessä viitataan. Suurinta hengellistä auktoriteettia liikkeessä käyttävät niin sanotut Lapin vanhimmat, Ruotsin Lapissa toimivat maallikkosaarnaajat.

Ihonen ei ole kohdannut taustansa vuoksi kummeksuntaa tai ennakkoluuloja.

– Ennemminkin ihmiset ovat olleet kiinnostuneita lestadiolaisuudesta ja siitä, millaista arki yhteisössä on ja kuinka olen sen itse kokenut, hän kertoo.

Voiko kukaan sanoa tuntevansa täysin sitä ihmistä, jonka kanssa menee naimisiin – tai itseäänkään.

Yhteisö voi olla kuin koti

Ainoassa taivaassa liikkeeseen – tai seurakuntaan niin kuin he itse sitä kutsuvat – kuuluvien naisten paikka on kotona suuren perheen äitinä. Töissä käyviä naisia paheksutaan. Tytöt ja naiset pukeutuvat vaatimattomasti. He eivät käytä housuja vaan pitkiä hameita. Hiukset ovat pitkät ja ne pidetään kiinni. Seuroihin lähtiessä päähän laitetaan huivi.

Romaanissa kuvattu tilanne ei Ihosen mukaan ole enää nykyään koko totuus. Nuoret pukeutuvat vapaammin ja monet naiset käyvät työssä.

– Kotiäitejäkin on. Kotiäitiyden merkitystä ei voi missään nimessä väheksyä. Se on todella arvokasta työtä ja raskasta sellaista, Ihonen lisää.

Romaanin ilmestymisen jälkeen Ihonen on saanut jonkun verran palautetta varsinkin yhteisöstä irtautuneilta. He ovat suhtautuneet kannustavasti ja kiitelleet siitä, että Ihonen on onnistunut kuvaamaan aidosti sekä yhteisön kielteisiä että myönteisiä puolia. Niitä myönteisiäkään puolia Ihosen ei nimittäin ollut vaikea löytää.

– Uskonto ja sen mukanaan tuoma yhteisö voi olla ihmiselle koti, turva ja kantava voima arjessa. Olen kuullut lukemattomia tarinoita siitä, miten joukolla tuetaan perheitä, joilla on vaikeuksia, ja ne lämmittävät mieltäni joka kerta. Seuroissa saa rauhoittua, olla hiljaa paikoillaan ja kadottaa arjen pois mielestään. Sitten on se ihana pulina seurojen jälkeen, kun ihmiset siirtyvät kahville vaihtamaan kuulumisia ja olemaan yhdessä.

Jokaisella on oikeus seksuaalisuuteensa

Ihosen romaanin päähenkilö on 17-vuotias Aino, joka kihlautuu lyhyen, pintapuolisen tuttavuuden jälkeen samaan seurakuntaan kuuluvan Armon kanssa. Yhteisössä on tapana avioitua nuorena. Ainon vuotta vanhempi sisko menee jo naimisiin ja alkaa pian odottaa esikoistaan. Ainon häitä aletaan suunnitella heti, vaikka tytöllä on vielä lukio kesken.

Tulevaisuus ahdistaa. Toisaalta Aino miettii, onko hänestä vaimoksi ja äidiksi alle kaksikymppisenä. Toisaalta tulevaan puolisoon tutustuminen ja omista tunteista selville pääseminen on vaikeaa, kun suutelemistakaan ennen avioliittoa ei katsota hyvällä, mutta toisen lähelle tekisi mieli.

Nykypäivän Suomessa romaanin teinimorsiamien tilanne tuntuu kylmäävältä, vaikka Ihonen huomauttaakin, että Ainon ja Armon tarina on täysin fiktiivinen.

– Toki yhteisössä solmitaan avioliittoja hyvin nuorena, mutta pakko­avioliitot eivät ole todellisuutta. Vaikka seurustelussa on omat sääntönsä, nuoret voivat vapaasti valita puolisonsa. Enkä tiedä, voiko kukaan sanoa tuntevansa täysin sitä ihmistä, jonka kanssa menee naimisiin – tai itseäänkään. Toiseen tutustuminen on elinikäinen projekti.

Ihonen kertoo seuranneensa turhautuneena julkista keskustelua, jota esimerkiksi Me too -kampanjan ympärillä ja abortista on käyty. Tyttöjen ja naisten itsemääräämisoikeus tuntui hänestä niin tärkeältä teemalta, että hän halusi kirjoittaa siitä.

– En usko, että sitä voi korostaa liikaa. Jokaisella on oikeus kehoonsa, seksuaalisuuteensa ja ihoonsa.

Näissäkin kirjoissa on naisia puristavissa uskonyhteisöissä

Nuori nainen kipuilee uskonsa kanssa ja törmää uskonyhteisön ahtaisiin rajoihin. Rajoissa ei ole kyse vain siitä, mihin uskotaan ja miten pelastutaan, vaan myös siitä, miten uskon pitäisi näkyä elämässä ja millaiset valinnat ovat yhteisön jäsenille sallittuja. Kuuluuko esimerkiksi seksuaalisuus yksilön itsemääräämisoikeuden piiriin vai saneleeko yhteisö sen, milloin, miten ja kenen kanssa seksiä saa tai täytyy harrastaa? Essi Ihosen Ainoa taivas ei ole ainoa viime vuosina ilmestynyt romaani, jossa tämäntapaisia teemoja käsitellään.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (Gummerus 2013) kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuorestaparista, jonka elämä ajautuu umpikujaan tiuhaan tahtiin syntyvien lasten, uupumuksen ja uskonyhteisön taholta tulevien paineiden ja kontrollin vuoksi. Rauhala jatkaa vanhoillislestadiolaisen yhteisön kuvausta myös uudessa romaanissaan Synninkantajat (Gummerus 2018). Nyt hän tarkentaa siihen kontrolliin ja hengelliseen väkivaltaan, jota liikkeen hoitokokouksissa 1970-luvulla harjoitettiin. Julkista parannusta joutui tekemään niinkin harmittoman kuuloisista asioista kuin kirkkokuorossa laulamisesta tai metsästysseuraan kuulumisesta. > Lue lisää jutustamme.

Terhi Törmälehdon romaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) körttikodissa kasvanut lukiolaistyttö löytää oman hengellisen kotinsa helluntaiseurakunnasta, joka kielilläpuhumisineen ja ehdottomine totuuksineen tuntuu tuovan hänen elämäänsä jotakin suurta ja merkityksellistä. Kun ikää ja elämää karttuu, mustavalkoisuus alkaa pikkuhiljaa haalistua, asioiden mittakaava muuttua – ja varma usko tuntua yhä vieraammalta. > Lue lisää jutustamme.

Maria Peuran romaani Ja taivaan tähdet putoavat (Teos 2014) on tutkielma hengellisestä vallankäytöstä, manipulaatiosta ja kuulumisen kaipuusta. Se näyttää, kuinka kenestä tahansa voi sopivassa elämäntilanteessa ja valmiiksi haavoittuneena tulla altis ja alistettava. Kultinomaisen terapiayhteisön rinnalla kuvataan myös sitä, mitä Lapin herättäjä Lars Levi Laestadius koki ja sai seuraajansa kokemaan. > Lue lisää jutustamme.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Lahkon lumo 14.10.2014

Kommentoi