​Ibrahim Abu Shanab suunnitteli kohtaavansa Mikael Holmströmin komeasti: hän purjehtisi työharjoitteluun Suomenlinnaan avopurjeveneellä, jonka oli veistänyt Haminassa ammattiopiston veneenrakennuslinjalla. Abu Shanab tunsi Holmströmin legendaarisen maineen veneenveistäjänä ja halusi tehdä tähän vaikutuksen.

Pitkä yksinpurjehdus osoittautui liian kunnianhimoiseksi tavoitteeksi kokemattomalle purjehtijalle. Masto hajosi matkalla ja Abu Shanabin itsetunnolle kävi vähän samoin.

Hän pääsi kuitenkin perille Suomenlinnan Susisaaressa sijaitsevalle Viaporin telakalle ja esitteli itsensä Abeksi. Holmströmiä sai kutsua Mikaksi.

Veneenveistäjät Mikael Holmström, 60, ja ​Ibrahim Abu Shanab, 41, Viaporin telakalla Suomenlinnassa keväällä 2023.

Työharjoittelu veistämöllä alkoi. Harjoittelijoiden oli tarkoitus rakentaa Mikan johdolla uutta puulaivaa, tykkisluuppi Dianaa.

Työnjako oli selkeä: mestari veisti, apumiehet kiinnittivät puukappaleita laivaan. Mika alkoi toisinaan veistää Dianan osia jo aamuviideltä. Puulaivaa rakennettiin pitkälti 1700-luvulta peräisin olevien piirustusten mukaan.

Iltapäivisin kolme muuta harjoittelijaa lähti telakalta, mutta Abe jäi. Hän autteli Mikaa, joka kunnosti iltapuhteinaan vanhoja puisia purjealuksia telakan kuiva-altaalla.

Miesten välille alkoi syntyä luottamus. Abe koki, että hän sai työskennellä gurunsa kanssa. ­Mika huomasi, että Abe oli työharjoittelijoista innokkain.

Työharjoittelu loppui, yhteistyö ei. Abe palasi Suomenlinnan telakalle kuutena syksynä yhtä aikaa puulaivojen kanssa. Lopulta, vuonna 2018, Abe siirtyi päävastuuseen perinnelaivojen kunnossapidosta. Kisällistä tuli mestarikokelas.

Jotkut telakalla talvehtivat laivat ovat seilanneet merillä satakunta vuotta. Myös niiden kunnostamisen oppiminen vie vuosikausia.

Vielä viiden vuoden jälkeenkin Abe sanoo, että täytettävänä olevat saappaat hölskyvät.

– Mika on ollut se hefe.

Mutta nyt on Aben aika olla hefe.

Ibrahim Abu Shanab tarkistaa m/aux Svanhildia ennen kuin se lähtee Viaporin telakalta.

Mika etsi pitkään jatkajaa työlleen perinnelaivojen kunnostajana. Hän höyläsi ja sahasi puuta jopa 60 tuntia viikossa. Moottorisahan tärinä rassasi hermostoa, selkää ja niskoja niin, että hän ei pystynyt lopulta vetämään edes veneensä perämoottoria käyntiin. Se veti mielenkin alas.

– Veneenveisto on perinteistä fyysistä työtä eikä mitään romantiikkaa.

Mikan neljää lasta kiinnostivat muut asiat: he opiskelivat kirjanpitoa ja klassista kitaransoittoa, hieroivat asiakkaita ja valmensivat telinevoimistelua.

Suomessa on kymmenkunta veneenveistäjää, jotka rakentavat uusia puuveneitä vanhojen korjaamisen lisäksi. Mika uskoi löytävänsä veneenveistolleen seuraajan. Hän kantoi kuitenkin huolta perinnelaivoista. Sellaisista, jotka toimivat rahtilaivoina jo 1900-luvun alkupuolella. Sellaisista, joita harva osaa ylläpitää tai rakentaa. Sellaisista, joista hän oli huolehtinut yli kolmekymmentä vuotta.

Mika on kunnostanut jokaisen Helsingin Halkolaiturille kiinnitetyn perinnepurjelaivan. Hän suree aluksia, jotka ovat lahonneet tai hävitetty. Niiden mukana on menetetty iäksi pala Suomen merellistä historiaa. Hän kirjoitti testamentikseen Puulaivan korjaajan käsikirjan (Viaporin telakka -yhdistys 2017) ja toivoo, ettei perinnelaivojen ylläpito jäisi harrastelijoille.

Vuonna 2018 Mika jäi osittaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ammattitautiensa vuoksi. Ruumiillinen työ päättyi, mutta hän jatkoi puualuksiin ja -rakentamiseen liittyvää konsultointia. Mika oli tuolloin 55-vuotias.

Abe syntyi vuonna 1981 Jerusalemissa Palestiinan puolella ortodoksikristityn isän ja suomalaisen, luterilaisen äidin kuopukseksi. Isoveli oli syntynyt seitsemän vuotta aiemmin. Kotona puhuttiin arabiaa, suomea ja englantia.

Äiti työskenteli kristillisen kehitysjärjestön ylläpitämässä kehitysvammaisten lasten hoitokodissa. Isäänsä Abe kuvaa liikemieheksi, joka on aina harjoittanut importtia ja exporttia.

– Palestiinassa kaikki on bisnes, bisnes.

Suvussa on myös kädentaitajia. Aben isoisoisoisä teki Getsemanessa sijaitsevaan Kaikkien kansojen kirkkoon koristekivitöitä. Isän äiti oli ”Jerusalemin parhaita kokkeja”.

Sukujuhlat pidettiin aina mummon luona. Niitä oli usein, ja ne saattoivat kestää päiviä. Aben lempiherkkua oli lampaan täytetty vatsalaukku.

Kun Abe oli kuusi, vanhemmat erosivat. Isä jäi Jerusalemiin, ja muu perhe matkasi pyhästä kaupungista savolaiselle maaseudulle. Kiihkeät ihmisjoukot vaihtuivat hevosiin, lehmiin, sikoihin ja kanoihin, joita äidin suku piti maatilakompleksissa.

Abe vietti lapsuutensa kesät maalla. Soutelu mökkijärvellä oli kasvuvuosien ainoa veneilykokemus.

Lukukausien ajan Abe asui äitinsä ja veljensä kanssa Vantaan Hakunilassa. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli 6,9. Käsityön kymppi ja musiikin yhdeksikkö nostivat sitä.

Sellaisella todistuksella ei pääse moneenkaan kouluun, mutta merelle sillä pääsi. Abe kuskasi viinakallena juomia risteilyaluksilla vuosien ajan. Hänen isoveljensä on baarimestari.

Kun jatkuva seilaaminen alkoi kyllästyttää, Abe kävi rakennusalan koulun ja työskenteli rakennustyömailla ja varastoilla. Hän soitti kitaraa, keikkaili bändinsä kanssa pikku­klubeilla ja toimi jonkin aikaa sittemmin lopettaneen indierockpunkmetal-lehti Suen valokuvaajana.

Abe tuli isäksi parikymppisenä. Hänellä on yksi aikuinen ja kaksi leikki-ikäistä lasta.

Aben rystysten kirjaimista muodostuu sana ROCK ROLL. Siitä on vaikea saada selvää, sillä mustat kirjaimet ovat levinneet reunoiltaan.

– Olin aika remupetteri nuorena. Tatuointi kuvaa ideologiaani. Mitä hyvänsä teen, teen sen täysillä.

Abe päätyi Haminan ammattiopiston puuvenerakentajakouluun, koska halusi luoda käsillään jotain kaunista. Puuveneiden pyöreät muodot kiinnostivat. Toinen vaihtoehto olisi ollut koristeveistäminen.

Enää puuveneiden veistoa ei opeteta Haminassa, ja alan opetusta on lakkautettu Suomessa muualtakin.

Ibrahim Abu Shanab käy tauoilla tupakalla tai soittaa kitaraa ja huuliharppua. Soittamisesta ”saa sinisiä ajatuksia”.

Laivanaula on viisitoista senttiä pitkä ja sentin paksuinen. Sitä ei nakutella puuhun vasaralla vaan mojautetaan sisään lekalla. Paras tekniikka muistuttaa lanteista lähtevää golf-lyöntiä, joka perustuu enemmän liike-energian hyödyntämiseen kuin raakaan voimaan.

Laivan korjaus on oikeastaan laivan rakentamista: tehdään uudet kylkikaaret, irrotetaan vanhat kansilankut ja rakennetaan uusi kansi. Puulaivaa veistetään kuin venettä, mutta työ on vaativampaa, sillä työkalut ovat isompia ja rakenteet jäykempiä. Moottorisahalle riittää töitä.

Abe on oppinut suurimman osan ammattitaidostaan samalla tavoin kuin käsityöläiset tuhat vuotta sitten. Vielä senkin jälkeen, kun hän alkoi pitää Viaporin veistämöä, Mika tuli aluksi lähes päivittäin telakalle neuvomaan, mitä hänen piti kulloinkin tehdä. Miehet kutsuivat sitä konsultoinniksi.

lIbrahim Abu Shanab tuli Viaporin telakalle ­Mikael Holmströmin työharjoittelijaksi vuonna 2011. Hän perusti telakalle vuonna 2018 Viaporin veistämön, jolle Holmström möi työkoneensa ja ohjasi vanhat asiakkaansa.

Mika: Olen yrittänyt olla opettamatta. Malli­oppiminen on voimakasta. Työn opettamisessa on paljon samaa kuin lasten kasvatuksessa.

Abe: Veneenveistokoulu oli pintaraapaisu alaan. Olen oppinut Mikalta varmaan puolet ammattitaidostani, ja loppu on ollut enimmäkseen toistoa. On pitänyt saada ajatukset kulkemaan oikealla tavalla käsiin.

Mika: Eikös sitä sanota, että nuotin ulkoa oppiminen vaatii 2 000 toistoa. Jos on soittanut väärin, tarvitaan 10 000 toistoa lisää taidon korjaamiseen.

Abe: Työskentelen kolminkertaista tahtia siihen verrattuna, kun olin vasta valmistunut koulusta. Yhden laivan korjaamisessa riitti tekemistä ensimmäisenä talvena, mutta viime talvena hoitelin telakalla kolmea vanhaa rouvaa.

Mika: Olen jarrutellut, että ensin pitää oppia tekemään ja vasta sitten voi kiristää tahtia. Kärsivällisyys on mestarin tärkeimpiä ominaisuuksia. Laivan veistäminen on kuin instrumentin soittoa.

Abe: Pitää veistää viisi erilaista venettä, ennen kuin voi olla venemestari. Olen alkanut saada mestarin titteliä laivaskenessä, mutta en koe itseäni mestariksi, ennen kuin olen rakentanut laivan piirustuksista asti.

Mika: Abe on tällä hetkellä kaikkein kokenein puulaivan korjaaja. Hän on lottovoitto Suomen puulaivoille.

Abe: Minua on kutsuttu vitsillä puuveneenveistäjäpakolaiseksi ja Palestiinan lahjaksi Suomelle.

Kun Mika kehuu seuraajaansa, Abe katsoo jalkoihinsa.

Mikael Holmströmistä on murheellista, että puulaivojen kunnostus on yhä harvempien taitajien käsissä. Ibrahim Abu Shanab on kiinnostunut perinteisistä työtavoista.

Mika vietti lapsuutensa kesät perheen saaripaikassa Hangossa. Oma pieni käsi puristi purjeveneen ohjauspinnaa. Hän on veneillyt aina.

– Purjehtiminen on minulle niin vaistomaista, etten osaa edes opettaa sitä muille.

Mika aloitti puutyötkin varhain. Morfar eli isoisä opetti hirsirakentamista, ja Mika pääsi tämän mukaan työmaille alle kouluikäisestä. Hän tykkäsi veistellä puu-ukkoja.

Aikuistuttuaan Mika hankkiutui kirvesmiehen ja mittakirvesmiehen töihin. Kun Haminassa alettiin 1980-luvulla opettaa puuveneiden rakennusta, Mika kiinnostui. Nuoruus meren äärellä vaikutti siihen, että hän alkoi veistää juuri veneitä.

Mika on ensimmäistä veneenveistokoulun käynyttä sukupolvea. Aiemmin veneenrakennuksen taito siirtyi isältä pojalle. Muoviveneiden yleistyttyä 1970-luvulla puuveneenveiston kysyntä väheni.

Kun Mika aloitti alan työt 1980-luvulla, veneenveistäjiä oli vielä paljon. Mutta he olivat iäkkäitä ja lopettivat pian.

– Puulaivojen veistäjät sen sijaan olivat jo silloin kuollut ammattikunta.

Mika vuokrasi tyhjillään olevan veistämötilan Suomenlinnasta vuonna 1986. Hän pääsi apupojaksi kunnostamaan Vivan-jaalaa, jolla työskenteli vanha merimies Holger Holmberg. Hänestä tuli Mikan oppimestari.

– Sain paljon hyviä vinkkejä Holgerilta, joka oli rakentanut sotien jälkeen kaksi puujaalaa isänsä kanssa. Hän oli porvoolaista laivanrakennussukua.

Mika onnistui elvyttämään katoamassa olevan puulaivanrakennuksen taidon. Hän rakensi neljä puulaivaa ja noin 150 puuvenettä, esimerkiksi kirkkoveneen Seurasaareen. Mika veisti uusia veneitä erityisesti kesäisin, kun perinnelaivat seilasivat merellä. Talvisin hän korjasi laivoja.

Kuusihenkisen perheen ruokkiminen vaati ahkeroimaan veistämöllä vuoden ympäri. Mika pyyti päivittäin kalaa pöytään. Hän sai Suomenlinnan ympäriltä runsaasti saalista ennen kuin hylkeet yleistyivät.

Holmströmit asuivat vain parinsadan metrin päässä telakalta. Kun Mika kaipasi irtiottoa töistä, hän ajoi veneellään Kauppatorille. Se vei seitsemän minuuttia.

Mantereella Mika lähti juoksemaan ja jatkoi toisinaan Porvooseen asti kylään äitinsä luokse. Torilta on Porvooseen noin 50 kilometriä.

Veistämössä tuoksuu raikas puu. Lattialla on puusälää. Hituset lentelevät ilmassa ja yskittävät. Lämpömittari näyttää 18,1 astetta, vaikka ulkona on viileä päivä.

Jaloissa pyörii ruskea vesikoira, jonka turkki on huopaantunut pötkylöiksi. Se on Aben työ- ja asuinkaveri, 14-vuotias lagotto romagnolo Ponu.

Verstas on ollut viisi vuotta Aben, mutta seinällä on kuvia vain sen entisestä isännästä. Mika on tullut käymään verstaalla ja osoittaa punertavaksi muuttunutta otosta, jossa hän veistää venettä nuorukaisena.

– Hauskaa, että Abe on jättänyt vanhat kuvat esiin.

Verstaan keskellä seisoo keskeneräisen puuveneen ranka. Pituutta on vesirajalta mitattuna kuusi metriä, ja eteen tulee hytti kahdelle. Abe haluaa pelkän tuulilasin suojaksi pärskeiltä, ettei veneellä tarvitse ajaa kopissa kauniina kesä­päivinä.

Abe on valmistanut veneen ruuvitkin itse. Pursi tulee omaan käyttöön, ellei joku käsityön arvostaja tee siitä hyvää tarjousta. Se on kolmas hänen rakentamansa puuvene.

– En ole yrittänytkään myydä tekemiäni veneitä. Myyn sitten, kun ne alkavat olla tiellä.

Abe ansaitsee ”palttiarallaa 90 prosenttia” vuoden elannostaan lokakuun ja toukokuun välillä, jolloin hän korjaa perinnelaivoja telakalla.

Talvikauden töistä riittää pari tonnia verotonta kuukausituloa, kun rahan jakaa koko vuodelle. Se riittää Abelle. Hän ei tee kesällä juurikaan palkkatyötä, vaan kaikkea luovaa, kuten veistoksia ja uusia veneitä.

– Rikkaus on sitä, että pääsen tekemään käsillä sitä, mitä rakastan.

Aben viimeisin liitto ei kestänyt omistautumista perinnelaivoille.

– Olen naimisissa työni kanssa, enkä halua pitää toista ankkurissa. Tilanne ei muutu naista vaihtamalla, joten on varmaan parempi pysyä sinkkuna.

Aben leikki-ikäiset lapset asuvat äitinsä kanssa parinsadan metrin päässä telakalta. Sisaruspari käy usein veistämöllä. Kaksivuotiaskin osaa käyttää ruuvipuristinta.

Viaporin telakka on Suomen vanhin ja yksi maailman vanhimmista toimivista allastelakoista. Suurin allas valmistui vuonna 1756.

Suomenlinnan lautta irtoaa saaren laiturista. Mika on myynyt veneensä ja kulkee nykyään HSL:n lautalla kuin kuka tahansa päivämatkustaja. Hän vierailee entisellä kotisaarellaan enää satunnaisesti, muutaman kerran vuodessa.

Mikasta on huojentavaa tietää, että vanhojen laivojen kunnostus jatkuu luotettavissa käsissä. Parhaissa mahdollisissa, hän ajattelee.

Mika asuu nykyään yksin Kampissa. Kodissa ei ole muistoja entisestä elämästä. Hän kaipaa Suomenlinnasta vain entisen kodin kaakeliuunia.

Merelle on täältä matkaa, mutta silloin tällöin ikkunasta kantautuu laivan sumutorven ääni. 

Perinnepurjelaivoja näkee kesällä Helsingin Halkolaiturilla. Laituri työntyy merelle Kruununhaan kohdalta Pohjois­satamasta.

Laituri on kotisatama yhdeksälle kulttuurihistoriallisesti arvokkaalle puulaivalle. Siellä kelluvat Astrid (vuodelta 1947), tykkisluuppi Diana (2014), Freja (1933), Ingeborg (1947), Ingrid (1932), Jan Mayen (1914), Kathrina (1949), Svanhild (1948) ja Valborg (1948).

Halkolaiturin historia yltää näiden laivojen menneisyyttä pidemmälle. Laituriin on kiinnitetty purjelaivoja vuodesta 1891. Ennen laivojen lastina oli hiekkaa ja halkoja, nykyään ihmisiä.

Monen perinnepurjelaivan kyytiin on mahdollista päästä. Niillä järjestetään yksityistilaisuuksia sekä yleisö- ja koulutuspurjehduksia.

T:n muotoisella Halkolaiturilla pidettiin purjelaivoja myös vuonna 1924. Taustalla näkyy Katajanokka ja Uspenskin katedraali. Kuva: Harald Rosenberg / Helsingin kaupunginmuseo