Toimittaja levähti ruumisarkussa ja mietti kuolevaisuutta – Näyttely kertoo, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee
Yhteen museon huoneista on rakennettu hautausmaa. Ruumisarkkua voi testata.

Yhteen museon huoneista on rakennettu hautausmaa. Ruumisarkkua voi testata.

Toimittaja levähti ruumisarkussa ja mietti kuolevaisuutta – Näyttely kertoo, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee

Kivikauden vainajista jäi punainen jälki maahan. Minulta saattaa jäädä sotkuinen, täpötäysi varastokomero.

Ruumisarkku on vuorattu valkoisella, liukkaalla kankaalla, ja siellä minä makaan. Se ei tunnu juuri miltään. Olettaisin, että vielä vähemmän mikään tuntuu miltään sitten joskus, kun minut laitetaan omaan arkkuuni. Taustalla soi monista hautajaisista tuttu virsi Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on. Se koskettaa aina. Nyt se saa miettimään omien hautajaisteni soittolistaa.

Vantaan kaupunginmuseon Kohti tuntematonta -näyttely kertoo, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee. Näyttelyä varten museon työntekijät haastattelivat ihmisiä, jotka työskentelevät kuolevien, kuolleiden ja surevien parissa eli muun muassa saattohoitajaa, sairaalapappia, krematorionhoitajaa ja sururyhmiä ohjaavaa diakonia. Heidän kokemuksiaan voi näyttelyssä kuunnella Vaskivuoren lukion opiskelijoiden lukemina.

Äänitarinoiden pariin kannattaa pysähtyä, sillä ne kertovat, millaista kuoleman asiantuntijoiden raskas ja tärkeä työ ihan käytännössä on. Saattohoitaja kertoo, että heille saattohoito-osastolle on hankittu esimerkiksi blenderi, jolla voi pyöräyttää mansikkamargaritan tai smoothien sellaista toivovalle. Konjakki kaadetaan oikeaan aromilasiin. Saunaankin pääsee ja kynnet lakataan, jos potilas niin haluaa. Ehkä pienet hemmotteluhetket ja kosketus auttavat edes hetkeksi siinä kuolemanpelossa ja ahdistuksessa, joka saattohoitajan mukaan voi joskus olla hyvin voimakasta – varsinkin, jos kuoleva on nuori ihminen.

Suurin osa vantaalaisista kuolee nykyisin sairaalassa.

Suurin osa vantaalaisista kuolee nykyisin sairaalassa.

Monia kuolevia koskettaa vain hoitaja

Kierros kuoleman parissa alkaa sairaalavuoteen viereltä. Matka jatkuu krematorioon, hautaustoimistoon, hautausmaalle ja muistotilaisuuteen. Lopuksi päädytään vintille, jossa verkkokomerot sekalaisine tavaroineen muistuttavat, mitä meiltä jää perinnöksi: ehkä hylättyjä leluja, linttaan astuttuja kenkiä, vanhoja lehtiä, monenlaista pientä ja arkista, tarpeettomaksi käynyttä ja unohdettua.

Näyttelyn käsikirjoittanut museoamanuenssi Anna-Reetta Rikala kertoo, että monet ovat kysyneet, miksi kuolema valittiin näyttelyn aiheeksi.

– Mutta miksi ei? Kuolema koskettaa kaikkia meitä. Siitä pitäisi puhua enemmän. Näyttelyssä on ollut enemmän iäkkäämpiä kävijöitä, mutta kyllä tänne voi tulla lastenkin kanssa. Ei kuolemaa tarvitse piilottaa lapsilta. Heidän on hyvä oppia, että elämään kuuluu surullisia ja vaikeita asioita, ja niistä selvitään, Rikala sanoo.

Nykyisin enemmistö suomalaisista kuolee sairaalassa, pääkaupunkiseudulla suurin osa vainajista tuhkataan – tämän päivän kuolema kuulostaa kovin asialliselta. Etäiseltäkin. Monia kuolevia koskettaa vain hoitohenkilökunta. On myös siunaustilaisuuksia, joissa ei ole paikalla yhtään omaista. Ilman saattajia ei silti jää kukaan, siitä huolehtivat vapaaehtoiset saattajat.

Varastokomerot kertovat elämän eri vaiheista.

Varastokomerot kertovat elämän eri vaiheista.

Lapsen kuolema järkyttää aina

Näyttelyssä nostetaan esiin myös kuoleman ja hautaamisen historiaa. Vantaalta on arkeologisissa kaivauksissa löydetty useita kivikautisia punamultahautoja. Kivikaudella vainajat maalattiin tai peitettiin punamullalla ja haudattiin kuoppaan. Useimmista haudoista on jäljellä enää vain punainen jälki maassa, joistakin on löydetty esineitä tai maatuneita luita.

Arkeologisten kaivausten löytöjä ovat myös Pyhän Laurin kirkon lähistölle 1700- ja 1800-luvulla haudatut viisi pikkulasta ja yksi sikiö. Kyse on ilmeisesti ollut kastamattomina kuolleista lapsista, joita tuohon aikaan ei saanut haudata kirkkomaahan.

– Se, että heidät on silti haudattu mahdollisimman lähelle kirkkoa, kertoo lapsen arvosta. Lapsista on kaikkina aikoina haluttu huolehtia, Anna-Reetta Rikala sanoo.

Lapsen menettämisestä kertoo riipaisevalla tavalla pieni koriste-esine vitriinissä. Se on muistotaulu, joka on tehty Eine Regina Gertrud Nässlingin hiuksista. Hän kuoli neljän kuukauden ikäisenä vuonna 1897. Nykyisin lapsen muistoksi voi maalata vaikka muraalin. Sellainen, 3-vuotiaana kuolleen Peetun muotokuva, löytyy Myyrmäestä, ja siitä on valokuva näyttelyssä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi