Kaija-Leena Ikola sai työpaikalleen puhelun, joka pudotti pimeyteen − kolme vuotta myöhemmin hän on valmis puhumaan lapsensa itsemurhasta
– Vähitellen ymmärsin, etten pääse eteenpäin, ellen kohtaa suruani, poikansa menettänyt Kaija-Leena Ikola kertoo.

– Vähitellen ymmärsin, etten pääse eteenpäin, ellen kohtaa suruani, poikansa menettänyt Kaija-Leena Ikola kertoo.

Kaija-Leena Ikola sai työpaikalleen puhelun, joka pudotti pimeyteen − kolme vuotta myöhemmin hän on valmis puhumaan lapsensa itsemurhasta

Surun hyväksyminen auttoi Kaija-Leena Ikolan takaisin elämään.

Koko ajan suru valtaa sydämessäni yhä enemmän tilaa. Se laajentaa reviiriään, kunnes tajuan, että en saa sitä enää millään pois.

Marraskuussa 2016 varhaiskasvatuksen opettaja Kaija-Leena Ikola sai puhelun työpaikalleen itähelsinkiläiseen päiväkotiin. Soittaja oli hänen Jyväskylässä asuva tyttärensä Anu-Maarit, joka pyysi äitiään etsimään rauhallisen paikan.

– Naurahdin, että nyt täytyy olla vakavaa asiaa, kun sanot noin. Tyttäreni ei vastannut siihen mitään, Ikola kertoo.

Kyyneleet tulevat, kun Ikola kokoaa itsensä toistaakseen tyttären sanat: ”Äiti, Jussi on kuollut.” Hänen 29-vuotias poikansa Jussi oli lähtenyt elämästä oman käden kautta.

– Siitä lähtien tyttäreni lause on ollut polttomerkitty aivoihini. En koskaan ajatellut, että minulle voisi tulla sellainen puhelu, Ikola sanoo hiljaa.

Poliisi oli käynyt aamulla Kaija-Leena Ikolan ovella, mutta hän oli ehtinyt lähteä töihin. Sen jälkeen poliisi tavoitti hänen tyttärensä. Tämä kertoi suru-uutisen samana aamuna myös Lontoossa asuvalle sisarelleen Kati-Marialle.

Kaija-Leena Ikola jätti työpäivän kesken ja palasi kotiin. Tyttäret matkustivat äitinsä luokse. Ikola jäi sairauslomalle.

– Siinä kohtaa astuin elämän junasta pois ja jäin asemalle. Tunsin putoavani isoon pimeyteen, jossa maailma ympäriltäni hävisi. Lähetin läheiselle ystävälleni viestin, jossa ihmettelin, miten tällaisesta voi ikinä selvitä, hän sanoo.

Mikään ei koskenut minua, en kuulunut tähän elämään.

– Kaija-Leena Ikola

Vetäytyminen elämän tarkkailijaksi auttoi selviytymään

Jähmetän itseni. Kun en reagoi millään lailla, kun en tunne mitään, niin saan olla rauhassa, kuvittelen. Se ei kuitenkaan mene niin.

Poikansa kuoleman jälkeen Kaija-Leena Ikola ei enää osannut ajatella tulevaisuutta. Elämä oli jakautunut kahtia: oli elämä, jota hän oli elänyt aikaisemmin ja tämä, jossa hän selviytyi jollakin tavalla päivästä toiseen.

Ensimmäisen järkytyksen mentyä Ikolan selviytymiskeinoksi tuli vetäytyminen elämän tarkkailijaksi. Pimeys tuntui suojaavalta.

– Jähmetin ja turrutin itseni niin, etten tuntenut mitään. En antanut minkään asian tulla lähelle, vaan suljin kaiken itseni ulkopuolelle. Mikään ei koskenut minua, en kuulunut tähän elämään.

Surevalle sanotaan usein, että läheisen kuolemaa seuraava ensimmäinen vuosi on vaikein. Sen jälkeen ahdistus helpottaisi. Ikolan suruprosessi oli toisenlainen.

Jussin kuolemaa seurannut vuosi meni järkytyksen aiheuttamassa shokissa ja sumussa. Vaikka Ikola oli laittanut poikansa arkkuun ja hyvästellyt tämän yhdessä tyttäriensä kanssa, mieli kielsi tapahtuneen ja uskotteli, että Jussi oli yhdellä reissuistaan, jolta palaisi aikanaan.

– Sillä tavalla mieleni siirsi ja siirsi asian kohtaamista. Toisena vuonna päästin ajatuksiini sen, että Jussi ei tule ikinä takaisin. Oli pakko hyväksyä se, ettei häntä enää ole.

Toinen vuosi Jussin kuoleman jälkeen oli niin vaikea, että se on suureksi osaksi kadonnut hänen muististaan. Ikola tiesi, että voi soittaa tyttärilleen milloin tahansa. Hän ymmärsi kuitenkin, että he tarvitsivat tilaa ja aikaa omalle surulleen. Äidin piti löytää itse tiensä takaisin elämään.

Kysymykset eivät jättäneet rauhaan

Tunnen koko ajan surun läsnäolon. Se tarkkailee minua hyvin tiiviisti. Kun olen heikoimmillani, se iskee.

Avuttomuuden ja syyllisyyden tunteet saartoivat Kaija-Leena Ikolan yhä uudestaan. Sydämestä tuntui puuttuvan Jussin kokoinen pala. Elämän ei pitänyt mennä niin, että äiti joutuu hautaamaan oman lapsensa.

Ajatukset palasivat Jussin kuolemaa edeltäneisiin kuukausiin ja vuosiin. Mieli etsi niistä merkkiä tai vihjettä masennuksesta. Kysymykset eivät antaneet rauhaa: Miksi äiti ei voinut auttaa poikaansa? Miksei Jussille annettu vielä yhtä uutta aamua ja sen tuomaa mahdollisuutta?

– Kävin loputtomasti läpi samoja asioita ja kyselin, miten tilanne olisi voinut mennä toisin. Samalla tajusin, että nämä ovat niitä asioita, joille en voi mitään.

Raskaat ajatukset väsyttivät Ikolan niin, että hän makasi iltaisin sohvalla hädin tuskin seuraten television ohjelmavirtaa. Uupumuksen läpi mieleen jäi ajatus, jonka lausui Isä Matteon tutkimuksia -sarjan rikoksia selvittävä pappi.

– Jos ihminen menettää vanhempansa, hänestä tulee orpo. Jos menettää puolisonsa, on leski. Mutta jos ihminen menettää lapsensa, hän ei ole mitään. Mikään sana ei kuvaa häntä. Tuolta minusta tuntui.

Valokuvaaja Vesa Tyni auttoi Kaija-Leena Ikolaa ja tämän tyttäriä valokuvanäyttelyn kokoamisessa.

Valokuvaaja Vesa Tyni auttoi Kaija-Leena Ikolaa ja tämän tyttäriä valokuvanäyttelyn kokoamisessa.

Vähitellen ymmärsin, etten pääse eteenpäin, ellen kohtaa suruani.

– Kaija-Leena Ikola

Akvarellimaalaus avasi yhteyden tunteisiin

Kaija-Leena Ikola kuvaa surun vuosiaan välttelemisen ja kohtaamisen tanssiksi. Välillä hän on vältellyt surua, välillä antanut sille luvan.

Ikola palasi töihin helmikuussa 2017 vajaan kolmen kuukauden sairausloman jälkeen. Saman vuoden syksyllä hän meni Suomen Mielenterveysseuran järjestämään läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään. Ryhmässä hän ymmärsi, että ei ole kokemustensa kanssa yksin.

Ikola on käsitellyt sisäistä tuskaansa myös lukemalla suruun liittyviä artikkeleita ja mietiskelytekstejä. Lisäksi hän on kirjoittanut, saanut keskusteluapua sekä maalannut taidetera­piassa ja kotonaan.

Vaikka Ikola on pystynyt puhumaan surustaan, akvarellimaalaus on avannut sanoja suoremman yhteyden tunteisiin. Ensimmäiset maalaukset olivat synkkiä, mustan värin hallitsemia. Viime kuukausina paperille on ilmaantunut värien kirjoa, joka kertoo elämän palaamisesta.

Ikola korostaa, että suru on hidas. Sisäinen tuska lievittyy vähitellen ja muuttuu kaipaukseksi. Elämä jatkuu kyllä, mutta siihen tarvitaan aikaa.

– Vähitellen aloin ymmärtää, etten pääse eteenpäin, ellen kohtaa suruani. Jos hyväksyn sen, että suru ja kaipaus ovat matkakumppaneitani loppuelämäni, voin jatkaa elämääni, Ikola sanoo.

Syvästä horroksesta takaisin elämään

Elämän jatkuminen näkyi konkreettisesti tämän vuoden keväällä, kun Kaija-Leena Ikola osallistui Jyväskylässä nuoremman tyttärensä valmistujaisiin. Kesällä hän matkusti Lontooseen vanhemman tyttärensä luokse. Kävellessään aikaisemmilta matkoilta tuttuja Lontoon katuja Ikola huomasi, että sisäisen tyhjyyden tilalle oli tullut haikeus.

– Viime keväänä huomasin, että olen palaamassa elämään kiinni. Katselen taas ympärilleni ja kiinnitän asioihin huomiota. Huomasin ajattelevani, että haluan vielä kokea ja elää.

Ikola on alkanut ajatella myös tulevaisuutta ja siellä odottavaa eläkkeelle jäämistään. Hän ei suunnittele eläkevuosiaan, mutta uskaltaa toivoa, että olisi silloin vielä elämässä kiinni.

– Tuntuu kuin herättelisin itseäni tosi syvästä horroksesta. Hengitän vapaammin, haistan tuoksuja ja tunnen auringon lämmön ihollani. Välillä tunteiden palaaminen tekee fyysisesti kipeää. Silloin sanon itselleni, että pysy hereillä, älä vajoa takaisin pimeyteen.

Minä valitsen, mikä on se tie, jota nyt lähden kulkemaan. Tällä kertaa annan itselleni luvan siihen, että voin vaihtaa tietä niin monta kertaa kuin on tarpeen. 

 

Kursivoidut sitaatit perustuvat Kaija-Leena Ikolan päiväkirjamerkintöihin.

Unelma toteutuu kuoleman jälkeen

Kaija-Leena Ikolan poika Jussi Ikola opiskeli valokuvausta Visuaaliviestinnän instituutissa (VVI) Tampereella. Hänellä oli unelma omasta valokuvanäyttelystä New Yorkissa. Jussi Ikolan kuoleman jälkeen hänen läheisensä päättivät tehdä jotakin unelman hyväksi.

Jussi Ikolan valokuvista ja teksteistä koottu näyttely avataan Sanomatalon käytävägalleriassa syyskuun lopulla. Ikolan opintojen tutorina toiminut valokuvaaja Vesa Tyni auttoi perhettä valokuvista ja teksteistä koostuvan näyttelyn kokoamisessa.

– Näyttelyssä valokuvien katsoja pääsee kurkistamaan herkän mielen sisälle. Valokuvat toimivat tunneportteina, ja niiden yhteyteen valitut Jussin tekstit ovat koskettavia ja aitoja, Tyni sanoo.

Itsemurhan tehneiden läheisiä tukeva vertaistukijärjestö Surunauha ry tukee näyttelyn järjestämistä. Kaija-Leena Ikolan mukaan näyttelyn yksi tavoite on se, että itsemurhista ja itsemurhayrityksistä puhuttaisiin avoimemmin.

– Päätimme tulla esiin tämän asian kanssa, koska Suomessa on liikaa tarinoita, joissa itsemurhaan päätynyt ihminen on yrittänyt turhaan etsiä apua. Ennen kaikkea toivomme, että yhä useampi uskaltaa hakea apua ja myös saa sitä, Ikola sanoo.

Jussi Ikolan valokuvanäyttely Minuuteni palasia 23.9.–6.10. Sanomatalon käytävägalleriassa, Töölönlahdenkatu 2, Helsinki.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi