Minna-Sisko Mäkinen ja romanialainen Nicola Popov syövät yhdessä eväitään Asematunnelissa. Kuva: Sirpa Päivinen
Lounas kerjäläisen kanssa on oppitunti elämän epäreiluudesta
Joukossamme on ihmisiä, joista on tullut näkymättömiä. Vain syntymämaa erottaa meidät heistä.
Katu on kylmä, kun istahdan miehen viereen Rautatieasemalla. Hänellä on ohut, likainen huppari ja väsyneet silmät. Pahvikupissa on kolikoita muutaman euron verran.
Hieman yllättyneenä mies tervehtii. Hän on Nikolaus. Hän on usein täällä, myös sateessa.
Pussissani on kaksi hampurilaista ja pillimehut. Nikolaus pistää kolikkokuppinsa syrjään ja alkaa syödä ahmien. Milloin hän onkaan syönyt viimeksi?
– Eilen illalla.
Nyt on iltapäivä. Nautimme lounasta hiljaisuuden vallitessa. Kadun kylmyys alkaa tunkeutua vaatteiden läpi. Nikolaus istuu ämpärin päällä ja tarjoaa alleni pientä pyyhettä. Hänellä on tennarit, mutta ei sukkia. Taskusta löytyy muutama rypistynyt, haalistunut kuva. Silmät punertavina hän osoittaa: vaimo, bambino, toinen, kolmas. Kaikki Romaniassa.
Näytän kuvia omasta perheestäni. Ilman sanoja ymmärrämme. Nämä ihmiset ovat meille niin tärkeitä, että kannamme heitä mukanamme.
Varttitunnin aikana kulkee ohi satoja jalkoja. Tämä on uusi näkökulma kaupunkiin. Kiireisiä, välinpitämättömiä, pysähtymättömiä jalkoja. Vilkaisuja, oudoksuvia katseita, yksi varovainen hymy. Ja lopulta: sylkäisy. Keski-ikäinen mies jatkaa matkaansa pontevasti. Päivän kannanotto on suoritettu.
– So sorry, Nikolaus sanoo hämmentyen.
Tolkuton köyhyys pakottaa lähtemään
Kerjäläiset tulivat kaduillemme sen jälkeen, kun Romania ja Bulgaria liittyivät EU:hun vuonna 2007. Vuosittain heidän määränsä vaihtelee, kesäisin kasvaa. Syynä vaeltamiseen on lähtömaan tolkuton köyhyys ja ihmisoikeuksien puute. Kerjäämällä tai pulloja keräämällä voi ansaita vähän.
Kaupunki, kirkot ja erilaiset auttavat tahot ovat pohtineet asiaa. Hätämajoituksia ja kerjäämisen kieltäviä lakialoitteita on tullut ja mennyt, mutta pysyvää ratkaisua ei ole löytynyt.
Helsingissä kodittomien tunnettuna auttajana toimii Diakonissalaitoksen käynnistämä päiväkeskus Hirundo, jossa saa esimerkiksi pestä pyykkiä ja levätä. Vuonna 2014 alkoi Diakonissalaitoksen ja Helsingin seurakuntayhtymän yhteinen kummikylähanke Romaniassa. Valea Seacan kylässä tehdään työtä asioiden parantamiseksi yhdessä kylän ihmisten kanssa.
Yöunet ratikassa tai vessassa
Muovipussi kahisee, kun Nikolaus esittelee minulle omaisuuttaan. Pussissa on villasukat, jotka joku ohikulkija on antanut. Sieltä löytyy myös kännykkä, jossa ei ole saldoa, kaulaliina ja nuhruinen peitto sekä muistikirja, jossa on muutamia osoitteita.
– Missä nukut?
Nikolaus viittaa kadulle. Milloin missäkin. Kävelemme katselemaan mahdollisia unipaikkoja. Katoksen alla, puun alla, rappukäytävissä, vessoissa, raitiovaunussa. Sisätiloissa ei voi olla pitkään.
– Pelottaako öisin?
– Joskus, vähän. Talvi pelottaa.
Alan ahdistua. Miksi minulla on lämmin peti ja Nikolauksella ei? Olemme samanlaisia ihmisiä – meillä molemmilla on yhtä arvokas ruumis, sielu ja henki! Vain syntymämaa erottaa meidät lopulta toisistamme.
Nikolaus kaivaa muovikassistaan jälkiruoaksi pieniä korvapuusteja. Istumme taas kylmälle kivetykselle syömään. Se on hänen kotinsa, tuttu maaperä. Paikalle tulee myös Robin, nuori mies Bulgariasta. Hän myy Iso Numero -lehteä, josta saa pientä toimeentuloa. Tutkimme lehteä ja jaamme korvapuustit keskenämme. Teini-ikäinen suomalainen poika pysähtyy ja heittää pahvikuppiin euron.
Apua paperittomien klinikalta
Vajaassa kymmenessä vuodessa on nähty monia lehtiotsikoita, jotka pohtivat maasta toiseen vaeltavia köyhiä. "Ovatko romanikerjäläiset ihmiskaupan uhreja?" "Katukerjäämisen taustalla organisoitu bisnes". "Katurikollisuus lisääntyy" tai "Miten heitä pitäisi auttaa?".
Parin kuukauden ajan olen kerran viikossa syönyt lounaani kadulla. Nyt vieressäni istuu Valerie, joka kerää pulloja. Hän kertoo olevansa alle 40-vuotias, mutta näyttää vanhemmalta. Päällä on kulunut toppatakki, pitkä hame ja kumisaappaat. Syömme ruisleipää ja juomme termoskannusta teetä.
Kun katson Valerien väsyneitä kasvoja, en halua ottaa kantaa lehtiotsikoihin. Vieressäni istuu vain nainen, jolla on nälkä. Hän on äiti, kuten minäkin. Hänellä on sairaus, johon hän ei ole saanut hoitoa. Kerron hänelle paperittomien klinikasta, josta hän voisi saada ilmaista apua.
Haaste: Syö lounasta nälkäisen kanssa
Keskellämme elää ihmisiä, joista on tullut osittain näkymättömiä. Heihin on totuttu. Heistä on helppo ajatella pahaa. Mutta jokainen heistä toivoisi elävänsä toisenlaista elämää.
On arveltu, että kielteiset turvapaikkapäätökset voivat jatkossa lisätä vaeltavien ja paperittomien ihmisten määrää. Ajatus on sietämättömän ongelmallinen, eikä silmien sulkeminen enää onnistu.
Sillä välin kun ylemmät tahot pohtivat ratkaisua, Äiti Teresan ajatus tulee kohti tässä ja nyt: Mene kadulle ja etsi kaupunkisi köyhät. Nälkä ei ole vain leivän nälkää. Nälkä on rakkauden puutetta.
Tästä näkökulmasta haastan sinut lounastamaan kerran viikossa jonkun nälkäisen kanssa. Ei kannanottona mihinkään, vaan puhtaana yrityksenä löytää kasvavan välinpitämättömyyden keskeltä ihmisen kasvot: Nikolaus, Robin, Valerie tai suomalainen Matti. Kuka tahansa heistä voisi olla sinä tai minä.
Mitä ajatuksia tämä juttu herätti sinussa? Kerro niistä meille: toimitus@kirkkojakaupunki.fi, tai kirjeitse os. Kirkko ja kaupunki, Eira Serkkola, PL 279, 00181 Helsinki
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tässä on vaihtoehto kerjäämiselle: uusi hanke tarjoaa romaneille palkallista keikkatyötä
AjankohtaistaTyötä ja toivoa -hanke on tarjonnut keikkoja 17:lle Kaakkois-Euroopan romanille. Suurin osa heistä on naisia.
