Maallinen valta tulee Jumalalta?
Kuva: Klaus Welp

Kuva: Klaus Welp

Maallinen valta tulee Jumalalta?

Kriitikoiden mielestä luterilaisen kirkon käsitys esivallasta on vanhentunut ja sinisilmäinen.

Luterilainen kirkko suunnistaa muuttuvassa yhteiskunnassa ristiriitaisen ja falskin kartan avulla. Tätä mieltä on Åbo Akademin varhaiskristillisen ja poliittisen teologian tutkija Patrik Hagman, jonka suomennettu teos Vastarintausko (Kirjapaja) ilmestyy tänä vuonna.

Hagmanin kritiikki osuu niin sanottuun kahden regimentin oppiin, jonka avulla luterilaiset kirkot purjehtivat 1900-luvun poliittisissa tuulissa. Joku vääräleuka saattaisi lohkaista, että kyse on ollut vain teologien pursiseuran merimatkasta. Suurin osa kirkon jäsenistä ei ole kuullutkaan mistään regimenttiopista.

Mutta malta hetki. Vaikka et olisi kuullut kahden regimentin opista, se ei tarkoita, että et eläisi sen vaikutuspiirissä. Harva laivamatkustajakaan on tutustunut ohjaamon laitteisiin, mutta silti kaikki, mitä hän näkee ikkunasta, riippuu kapteenin valinnoista.

Valtajako Lutherin kynästä?

Wikipedian mukaan kahden regimentin oppi on uskonpuhdistaja Martti Lutherin muotoilema luterilainen opetus Jumalan kahdesta hallintatavasta. Opin mukaan maailmassa on kaksi sisäkkäistä ”valtakuntaa” eli maallinen ja hengellinen regimentti, joita kumpaakin Jumala hallitsee.

Maallisen regimentin taustalla on nähty ennen muuta apostoli Paavalin kehotus esivallan alaisuuteen suostumisesta, koska esivalta on peräisin Jumalalta (Room. 13:1–7).

Yhteiskunnallisen esivallan ”miekka” eli laki ja kaikkinainen maallinen järjestys ovat luterilaisen näkemyksen mukaan Jumalan vallan välikappaleita, jotka suojaavat rauhallista yhteiselämää ihmisen itsekkyydeltä.

"Maallisen hallintapiirin puolella Jumala käyttää keppiä ja porkkanaa, jotta syntinen ihminen ottaisi lähimmäiset ja luonnon huomioon", Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio selittää.

Uskon asioissa keppiä ei ole, vaan Jumala toimii uudistamalla ihmistä sisäisesti. Siksi hengellinen regimentti on "vapaan rakkauden aluetta", johon ei kuulu minkäänlainen pakko.

"Tällä alueella sana ja sakramentit synnyttävät ihmisessä uskon. Usko lahjoittaa ihmisen sisimpään rakkauden, joka etsii kaikessa sitä, mikä on toiselle ihmiselle hyväksi.”
 

On tärkeää ymmärtää, että emme elä enää valtiossa, joka ajaa kaikkien hyvää."

Patrik Hagman
 

Muun muassa natsihallinnon perusteena

Ajatus kahdesta regimentistä on luonut luterilaisissa maissa suuntaviivat kirkon ja poliittisen vallan eriytymiselle. Kirkossa oppia on käytetty poliittisena kompassina, joka on muistuttanut hengelliseen perustehtävään keskittymisestä yhteiskunnallisen vaikuttamisen sijaan.

Patrik Hagman heittäisi kompassin mereen.

Kahden regimentin oppia ei Hagmanin mukaan löydy Lutherin teksteistä, vaan kyseessä on vasta 1800-luvun lopulla syntynyt ajatuskulku. Varsin usein oppi on palvellut konservatiivisia poliittisia päämääriä.

1930-luvun Saksassa opin puolustajat katsoivat, että kirkon ei pidä asettua vastustamaan nousevaa natsihallintoa. Myöhemmin opilla perusteltiin sitä, että kirkon ei tulisi tuomita ydinaseiden hankkimista Länsi-Saksaan.

Myös Kirkkojen maailmanneuvoston rasismin vastaisen lausuman jarruttajat vetosivat regimenttioppiin.

Toiminut myös keskustelun vaientajana

Suomessa talouseliitti älähti vuonna 1999 evankelisluterilaisen kirkon piispoille, jotka olivat julkaisseet kovaa markkinaliberalismia kritisoivan Kohti yhteistä hyvää -kannanoton. Piispojen katsottiin livenneen regimenttiopista ja sekaantuneen talouspolitiikkaan.

”Kahden regimentin oppia käytetään keskustelun lopettamiseen: joku sanoo että ’tämä on näin’ ja sitten keskustelu loppuu ennen kuin se on edes alkanut. Mutta juuri keskustelu on se, mitä nyt tarvitsemme”, Hagman sanoo.

Hagman lisää panoksia väittämällä, että mitään yhtenäistä kahden regimentin oppia ei ole olemassa.

”Usein kuulee sanottavan, että seuraamme kahden regimentin oppia ja sen myötä tiedämme mitä tehdä. Mutta opin perusteella on esitetty valtavan erilaisia, täysin vastakkaisiakin, käsityksiä siitä, miten kirkon ja yhteiskunnan tulisi toimia yhdessä.”

Hagman käsittelee regimenttiopin ristiriitoja vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan Efter folkkyrkan (Artos ja Fontana media).

Kirkko vailla kurssia?

Joidenkin mielestä kahden regimentin oppi sanoo, että kirkon ei pidä sekaantua politiikkaan. Toiset sanovat, että kirkon pitää osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta ”maallisen regimentin puolella” näkemykset pitää perustella tavalla, jonka jokainen voi ymmärtää.

Kolmannet uskovat, että Jumala vaikuttaa yhteiskunnassa yhtä paljon yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta.

”Regimenttioppi ei tee eroa erilaisten yhteiskuntajärjestelmien välillä, vaan jättää kaikki vaihtoehdot jäljelle”, Hagman summaa.

Alas norsunluutornista

Hagmanin mukaan ajatus Jumalan kahdesta hallintavallasta ei kompastu vain sisäisiin ristiriitoihin. Myös poliittinen todellisuus on paljon moniulotteisempaa kuin opin syntyessä.

”Enää ei riitä, että puhumme vain kirkon ja valtion suhteesta, vaan meidän on myös pohdittava, miten kirkko suhtautuu markkinavoimiin ja ylikansallisiin poliittisiin toimijoihin kuten EU ja YK. Tämä on yksi ilmeisimmistä syistä sille, että oppi ei enää toimi.”

Kirkon kannattaisi Hagmanin mukaan huomata valtioiden itseymmärryksessä tapahtunut muutos. Toisen maailmansodan jälkeen koettiin poikkeuksellinen ajanjakso, joka jatkui Pohjolassa 1980-luvulle saakka.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä länsimaissa tavoiteltiin yleisesti yhteiskuntaa, joka olisi hyvä kaikille. Tavoite oli hyvin lähellä kirkon ihanneyhteisöä. Mutta sen jälkeen olemme palanneet ”normaaliin tilanteeseen”, jossa valtiot ovat eliitin työkaluja.

”On tärkeää ymmärtää, että emme elä enää valtiossa, joka ajaa kaikkien hyvää. Valtion tehtävä on ylläpitää valtaa ja kontrolloida sitä, että synnytämme taloudellisia voittoja”, Hagman sanoo.

Kristillisen yhtenäiskulttuurin murtuminen merkitsee Hagmanin mukaan luterilaiselle kirkolle massiivista uudelleenajattelua. On esimerkiksi luovuttava ajatuksesta, jonka mukaan tapamme elää kristittynä on sellainen, johon kaikki voivat kokea kuuluvansa.

”Kirkon sanoma velvoittaa kristittyjä näyttämään yhteiskunnalle, että on olemassa toinen tapa elää", Hagman tähdentää.

"Kun kirkko puhuu lähimmäisenrakkauden ohjaamasta elämästä, sen on voitava osoittaa, miltä sellainen elämä näyttää käytännössä. Meidän on kyettävä näyttämään, miten kristittynä eläminen eroaa siitä elämäntavasta, johon ’maailman vallat’, kuten valtio ja suuryritykset, yrittävät pakottaa meitä.”
 

Joissakin tilanteissa lähimmäisenrakkaus toteutuu muualla paremmin kuin kirkossa.”

Antti Raunio
 

Antti Raunio vahvistaa, että kahden regimentin erottelu on huomattavasti Lutheria myöhäisempi ajatuskulku. Kirjassa Järki, usko ja lähimmäisen hyvä (STKS 2007) Raunio täsmentää, että kysymys ei ole varsinaisesta opista.

”Mitään kahden regimentin oppia ei ole määritelty eikä hyväksytty missään luterilaisessa kirkossa. Kysymys on käsitteellisestä erottelusta, jota on käytetty opin tapaan luterilaisten kirkkojen yhteiskunnallisen ajattelun lähtökohtana”, Raunio sanoo.

Raunio korostaa, että puhe kahdesta regimentistä ei viittaa kirkkoon ja valtioon, vaan kahteen erilaiseen tapaan, joilla Jumala kirkon käsityksen mukaan toimii.

Regimenttiopin huono kaiku johtuu Raunion mukaan siitä, että ajatus yhdistyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa yleiseen käsitykseen, jonka mukaan yhteiskunta toimii ja kehittyy välttämättömien lakien mukaan. Tästä seurasi käsitys, jonka mukaan yhteiskuntakritiikki on turhaa.

Kirkko vallanpitäjille hyödyllinen

Usko vääjäämättömään kehitykseen näkyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun sodan voittaneet ympärysvallat julistivat Saksan sotasyylliseksi. Saksassa ihmeteltiin, miten vääjäämätön sota voi olla kenenkään syy.

Kahden regimentin erottelusta johdettiin myös esivaltakuuliaisuuden vaatimus: niin kauan kuin maallinen esivalta on saanut valtansa laillisesti, kristityllä ei ole sen toimiin mitään sanomista. Tämä ajatuskulku – tai Raunion sanoin ”joukkosumutus” – johti umpikujaan natsi-Saksassa.

Pohjoismaissa opetus kahdesta regimentistä ei ole Raunion mukaan johtanut samanlaisiin ongelmiin. Kuitenkin kirkko on ollut myös täällä vallanpitäjille hyödyllinen kontrollin väline.

”Pohjoismaissa valtio on ollut kiinnostunut kirkosta järjestyksen ja kurinalaisuuden synnyttäjänä, mutta se ei ole juurikaan puuttunut julistuksen ja jumalanpalveluksen sisältöön.”

Paluu luterilaisen etiikan ääreen

Vaikka opetusta kahdesta regimentistä on käytetty väärin, Raunio ei heittäisi koko ideaa roskakoriin. Sen sijaan hän kysyy, onko maallisen ja hengellisen erottelulle järkevää vaihtoehtoa.

Raunion mukaan historia tuntee uskonnollisia yhteisöjä, jotka ovat yrittäneet elää pelkän evankeliumin varassa. Ne ovat yleensä jääneet lyhytikäisiksi.

"Reformaatioaikana Münsterissä syntyi 'yhden regimentin' yhteisö, joka ei tunnustanut maallisen vallan auktoriteettia. Yhteisö tuhoutui sisäisiin ja ulkoisiin ongelmiin parissa vuodessa, mikä johti melko kukoistavan kaupungin taantumiseen. Toisenlainen yhden regimentin malli on kaikkialle ulottuva maallinen pakkovalta, jossa myös uskon alue on viranomaisen ja lain kontrollissa."

Maallinen yhteiskunta ei luterilaisen käsityksen mukaan muodosta sekulaaria, "uskonnosta riippumatonta" aluetta, vaan sielläkin on viime kädessä kyse Jumalan hallinnasta ja toiminnasta maailmassa. Siksi luterilainen sosiaalietiikka johtaa Raunion mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan, ja sen pohjalta tulisi ottaa myös kantaa.

”Luterilainen etiikka kysyy, onko yhteiskunta rakennettu niin, että lähimmäisen ja koko luomakunnan hyvä voi toteutua. Entä toimivatko yritykset tavalla, joka ei riistä ihmistä eikä luontoa?”

Raunio osallistui teologisena asiantuntijana piispojen Kohti yhteistä hyvää -kannanoton laatimiseen. Hänen mukaansa luterilaista sosiaalietiikkaa on vaikeaa sovittaa yhteen uusliberaalien talousoppien kanssa. Eri poluille joudutaan jo silloin, kun etsitään sitä, mikä on järkevää.

Hyvä järki ja rakkauden periaate

Uusliberalisti uskoo, että yhteiskunta koostuu vapaista yksilöistä, joka ajavat omaa etuaan. Järkevää eli rationaalista on sen tavoittelu, mikä on hyödyllistä. Etiikan perusvire on itsekäs.

Luterilaisessa teologiassa järki ei ole pelkkä väline, jolla arvioidaan saavutettavaa hyötyä, vaan järjen käsitteeseen sisältyy aina lähimmäisenrakkauden periaate.

”Luterilaisen käsityksen mukaan järki, joka toimii hyvin, noudattaa rakkauden periaatetta. Silloin jaamme hyvää niin, että kenellekään ei kerry kohtuuttoman paljon, eikä kukaan jää osattomaksi”, Raunio sanoo.

Raunio vierastaa ajatusta, jossa kirkon yhteiskunnallisena tehtävänä on olla esimerkki toisenlaisesta elämäntavasta.

”Minkä vuoksi ihmiset välittäisivät siitä, mitä kirkko tekee”, hän kysyy.

”Ajatus mallina olemisesta ei toimisi, jos ihmisissä ei olisi valmiina mitään ideaa siitä, mitä lähimmäisenrakkaus on. Joissakin tilanteissa kultaisen säännön idea toteutuu muualla paremmin kuin kirkossa.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: