Vantaan seurakuntien johtava sairaalapappi Satu-Elina Ansas työskentelee pääasiassa Peijaksen sairaalassa potilaitten, heidän läheistensä ja henkilökunnan tukena.
Monen on vaikea puhua kuolemasta silloinkin, kun se on lähellä – ”Aikuisen ihmisen elämään kuuluu hyväksyä se, että elämällä on alku ja loppu”
Vantaan seurakuntien johtava sairaalapappi Satu-Elina Ansas toivoo, että ihmiset antaisivat surulle ja kuolemaan liittyville rituaaleille aikaa.
Miten minulle ja läheisilleni nyt käy? Entä jos kuolen? Entä jos en halua kuolla, kun olisi vielä niin paljon tehtävää? Vantaan seurakuntien johtava sairaalapappi Satu-Elina Ansas kohtaa työssään ihmisiä, jotka elävät kriisin keskellä ja miettivät suuria kysymyksiä. Osa on juuri joutunut yllättäen sairaalaan, osa ollut siellä jo pitkään. On ihmisiä, jotka ovat äskettäin saaneet diagnoosin vakavasta sairaudesta ja ihmisiä, jotka ovat ehkä jo saattohoitovaiheessa. Hoitohenkilökunnalla on kiire, läheisten kanssa puhuminen voi tuntua vaikealta. Silloin sairaalapappi voi olla monelle tarpeellinen keskustelukumppani.
– Yleensä aloitan kysymällä, miten voin auttaa. ”Te halusitte jutella, mitä teillä on mielessä?”
Se, kuinka keskustelu tästä etenee, riippuu ihmisestä itsestään. Joku tahtoo puhua kuolemasta, toinen elämästä ja siitä, miten se on mennyt, käydä läpi omia valintojaan ja sitä, onko voinut elää arvojensa mukaista elämää.
– Aina välillä minulta kysytään, että puhuvatko ihmiset kanssani hengellisistä kysymyksistä. Vastaukseni on, että koko elämä on hengellistä. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on ainutlaatuinen sellaisenaan. Elämässä on paljon pyhiä hetkiä, Ansas sanoo.
Joskus voi vain itkeä yhdessä
Vantaan seurakuntien sairaalapapit työskentelevät sekä Peijaksen sairaalassa että Katriinan sairaalassa. He palvelevat myös kotisairaalan potilaita, joita on yhä enemmän. Potilaitten ja heidän läheistensä lisäksi sairaalapapit ovat henkilökunnan tukena. Satu-Elina Ansaksenkin työhön kuuluu esimerkiksi lääkärien työnohjausta ja erilaisia purkukeskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa.
Kristityn tai ihmisen ylipäätään elämään kuuluu kuoleman mielessä pitäminen.
Työssään Ansas on huomannut, kuinka vaikeaa kuolemasta puhuminen on, silloinkin kun sairaus on edennyt pitkälle eikä kuolema ole enää asia jossakin kaukana tulevaisuudessa. Ansas kannustaa kaikkia puhumaan kuolemasta jonkun kanssa.
– Kristityn tai ihmisen elämään ylipäätään kuuluu kuoleman mielessä pitäminen. Aikuisen ihmisen elämän kokonaisuuteen kuuluu sen käsittäminen, että elämällä on alku ja loppu.
– Harva tietysti keskustelee ruokapöydässä siitä, mitä ajattelee kuolemasta tai minkälaiset hautajaiset haluaisi järjestää. Haluaisin kuitenkin rohkaista ihmisiä tähän. Keskustelkaa asiasta, jos suinkin mahdollista. Kuolema on asia, jonka jokainen varmasti tulee kohtaamaan.
Ansas myös ymmärtää sen, miksi kuolemasta puhuminen voi olla hankalaa. Esimerkiksi omille lapsille kuolemasta tai edes omasta sairaudesta puhuminen voi olla vaikeaa siksi, että vanhempi haluaa suojella lastaan, silloinkin, kun tämä on jo aikuinen. Ystävälle voi olla helpompi puhua. Heidän roolinsa on usein suuri sairastuneen elämässä.
– Elämä on kummallista ja monennäköistä, mutta ajattelen, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, niin voi vain vaikka joskus itkeä yhdessä.
Surulla ei ole aikataulua
Viime vuonna Satu-Elina Ansas veti muun työnsä ohessa Vantaan seurakuntien projektia, jonka aiheena oli kuolemankulttuurin muutos ja se, kuinka seurakunnat voisivat nykyistä paremmin palvella ihmisiä, joita kuolema on koskettanut. Siihen liittyen hän myös haastatteli läheisensä menettäneitä vantaalaisia.
Ansas toivoo, että ihmiset antaisivat surulle ja kuolemaan liittyville rituaaleille arvoa ja aikaa – kriisien keskellä ne voivat tuoda turvaa ja lohtua. On tärkeää saada surra, hyvästellä ja muistella yhdessä, on tärkeää huomioida sureva myös työpaikalla. Surua ei voi suorittaa eikä sillä ole aikataulua. Itku voi yllättää vielä pitkän aikaa, yllättävissä paikoissa. Surun rinnalla kaikki hyvät muistot kyllä säilyvät.
– Suru ei vain tule kylään, vaan se jää ja vie aikaa. On lupa antaa aikaa surulle. Ihmisten saattaminen toiselle puolen on tärkeä prosessi, Ansas sanoo.
Joskus ihmiset pohtivat sairaalapapin kanssa miksi-kysymyksiä. Satu-Elina Ansas ajattelee, että kaikkeen meillä ei ole vastausta, mutta kysyminen ja kysymysten pohtiminen on tärkeää.
Kysyminen voi olla tärkeämpää kuin vastaaminen
Joskus ihmiset haluvat pohtia sairaalapapin kanssa myös miksi-kysymyksiä. Miksi sairaus osui juuri omalle kohdalle? Mikä on kaiken kärsimyksen tarkoitus? Miksi pitää luopua rakkaasta?
– Ne ovat hirveän isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joihin meillä ei ole suoria vastauksia. On tärkeää, että ihminen voi kysellä niitä ja voimme niitä yhdessä ihmetellä. Kysymykset ovat joskus tärkeämpiä kuin vastaukset. Ei kaikkiin maailman asioihin ole vastauksia, Satu-Elina Ansas sanoo.
Hän muistuttaa siitä, että kristinusko on ennen kaikkea ylösnousemususkoa. Kuolema ei ole kaiken loppu.
– Ehkä me voisimme keskustella enemmän siitäkin, millainen on ylösnousemusruumis ja mitä me taivaassa tehdään. Raamattu ei toisaalta tätä meille paljoa avaa, Ansas sanoo.
On Ansakselta kysytty sitäkin, millaista taivaassa on. Ansas kertoo, mitä vastasi omalle lapselleen kun hänen isänsä, lapsen vaari, oli kuollut. Ehkä se vastaus sopii monelle muullekin.
– Taivas on paikka, jossa kukaan ei ole kipeä eikä surullinen, vaan kaikkien on hyvä olla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Osa omaisista tahtoisi jättää hautajaiset pitämättä – Kallion kirkkoherra Riikka Reina toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät rituaalien merkityksen kuoleman kohdatessa
AjankohtaistaSyitä hautajaisten järjestämättä jättämiseen ovat esimerkiksi hautajaisten kulut ja sukujen pieneneminen.
