Peitetty hahmo makaa mahdollisesti ruumispöydällä Lapinlahden sairaalassa 1930-luvulla. Kuva: Rafael Gordin / Tiedemuseo Liekki
Sairaalapapit ovat tukeneet ihmisiä heidän vaikeimpina hetkinään sata vuotta: ”Työn ydin on sietää sietämätöntä”
Suomen ensimmäinen päätoiminen sairaalasaarnaaja aloitti Helsingissä vuonna 1925. Nykyään sairaalapappi lähtee potilaan luokse vaikka keskellä yötä.
Sata vuotta sitten Helsingissä myllersi. Oli koettu espanjantaudiksi nimetty pandemia, kansan jakautuminen kahtia ja sisällissota.
Kaupunki kasvoi kiihtyvällä vauhdilla. Se näkyi myös sairaaloissa ja hautausmailla, joissa ei riittänyt tilaa. Kirkonkin piti reagoida yhteiskunnan muutoksiin.
Tällaisissa olosuhteissa aloitti työnsä ensimmäinen päätoiminen suomalainen sairaalasaarnaaja vuonna 1925.
Sairaalasielunhoidon alku oli Suomessa hyvin helsinkiläinen asia, sanoo Esko M. Laine. Hän on kirkkohistorian dosentti ja yliopistonlehtori, joka on virkavapaalla papin tehtävästä Malmin seurakunnassa.
Sairaalasielunhoito sai Suomessa alkunsa Lapinlahden sairaalassa, joka on kuvattu 1930-luvulla. Kuva Rafael Gordin / Tiedemuseo Liekki
Myllerrysten keskellä kirkko etsi uudenlaisia toimintatapoja. Alettiin ajatella, että pappi kuuluisi kasvaviin sairaaloihin aivan kuten lääkärit ja hoitajatkin.
Sairaalapappi ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti kuuntelija tai rinnallakulkija, kuten nykyisin, vaan saarnaaja ja julistaja. Muuttuvassa yhteiskunnassa oli perustettu saarnavirkoja muihinkin paikkoihin, joihin syntyi väliaikaisia seurakuntia. Esimerkiksi rautatiepapit pitivät junissa jumalanpalveluksia sunnuntaiaamun matkalaisille.
Sielu ja ruumis erotettiin ennen tiukasti
Esko M. Laine on käynyt läpi 1900-luvun alussa sairaalasaarnaajan virasta käytyä lehdistökeskustelua. Lehdissä julkaistiin hurskaita ja tunteellisia kertomuksia sairaalassa katumukseen tulleista ihmisistä. Tavoitteena ei vaikuttanut olevan papin läsnäolo potilaita varten, vaan potilaiden heränneeseen synnintuntoon vastaaminen.
Ajalle oli tyypillistä myös vastakkainasettelu ruumiin ja sielun välillä. Ruumiista huolehtimisen rinnalle tarvittiin sielusta huolehtijoita.
Lapsi kastetaan Kätilöopistolla vuonna 1947. Kuva Museovirasto / JOKA Journalistinen kuva-arkisto / UA Saarisen kokoelma
Ihminen alettiin nähdä enenevässä määrin kokonaisuutena vasta sotien jälkeen.
Laine toteaa, että sairaalasielunhoito vakiinnutti asemansa epävakaana aikana. Kirkko toi yhteiskuntaan vakautta, mutta samalla sen piti muokata rooliaan uusiksi. Oli pohdittava, mihin rajalliset resurssit käytetään.
– Tuolloin käytyyn keskusteluun liittyi isoja kysymyksiä kirkon ja maallisen esivallan työnjaosta sekä kirkon roolista kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Ne ovat kysymyksiä, jotka ovat olemassa yhä, tai ehkä paremminkin uudelleen.
Kenen kuuluu maksaa sairaalapapille?
Ensimmäisen sairaalasaarnaajan viran perustamiseen todellakin liittyy kirkon ja valtion kissanhännänveto rahoituksesta.
Kirkossa ajateltiin, että sairaaloiden ylläpidosta vastaavat saisivat maksaa papin palkan. Ne olivat kuitenkin tähän haluttomia. Taustalla oli poliittisiakin syitä: työväenliike nousi, ja sosialistit kavahtivat ajatusta sairaaloihin julkisin varoin palkattavista papeista.
Seurakunnat yrittivät kaikkensa. Ne vetosivat Helsingin terveydenhuoltolautakuntaan, joka sanoi, etteivät kaikki potilaat tahdo kuulla saarnaamista, ja Marian sairaalan johtokuntaan, jonka mielestä tarve papille ei ollut kovin suuri.
Seurakuntien oli hoidettava homma itse. Ensin apupapit alkoivat käydä sairaaloissa oman toimensa ohella. Ratkaisu ei ollut kestävä: tammikuussa 1923 Kotimaa-lehdessä kerrottiin apupappien olevan niin kiireisiä, ettei Marian sairaalassa ollut vuoteen pidetty jumalanpalvelusta.
Seurakunnissa päästiin yhteiseen käsitykseen siitä, että tarvittiin erityinen sairaalaan sijoittuva virka. Tehtävään valittiin Kullervo Robert Ilmonen, joka aloitti Lapinlahden sairaalassa 1.10.1925.
Kullervo Robert Ilmonen oli sairaalasielunhoidon uranuurtaja. Kuva Vanhat Norssit Ry
Esko M. Laine toteaa, että sairaalasaarnaajan viran perustaminen oli yli 30-vuotinen prosessi.
– Se oli kirkolle tyypillistä. Keskustelu kesti pitkään, sen kuluessa vedottiin tunteisiin, ja lopulta päästiin kompromissiin.
Pidettyjä sairaalapappeja ollaan harventamassa
Nyt, sata vuotta myöhemmin, sairaalasielunhoidon asema on vakaa. Sillä on kansan tuki: kolme neljästä suomalaisesta suhtautuu pappien läsnäoloon sairaaloissa vähintään melko myönteisesti.
Samalla kirkon viime vuosien säästöt ovat ulottuneet jo sairaalapappien virkoihinkin.
Helsingin seurakunnilla on tällä hetkellä 17 sairaalapappia. Vuonna 2023 heitä oli vielä 19, ja lähivuosina virat vähenevät mahdollisesti neljääntoista.
Sairaalapappien tärkeimmät tehtävät ovat nykyään selvät: ihmisten kohtaaminen, läsnäolo ja sielunhoidollinen keskustelu.
Marko Mattila työskentelee sairaalapappina Helsingissä. Kuva Vilja Harala
– Tätä työtä ei tehdä niin, että vain käydään sairaalassa, vaan niin, että ollaan sairaalassa töissä, sanoo Helsingin sairaalapappien lähijohtaja Marko Mattila.
Papin on tärkeää tulla tutuksi henkilökunnalle, mennä hoitajien kahvihuoneeseen ja syödä sairaalan ruokalassa. Useimmiten sairaalapappiin on yhteydessä hoitaja, joka kutsuu papin potilaan tueksi. Siksi on tärkeää, että pappi on hoitajille tuttu. Sairaalapappi on myös henkilökunnan työpaikkapappi.
On tunnettava sairaala ja sen arki, Mattila huomauttaa.
– Henkilökunta olettaa, että paikalle tuleva pappi tietää, miten kastetaan vauva, joka onkin keskoskaapissa.
Mattila toteaa, että sairaalat eivät ole ajamassa sairaalapappeja pois, sillä ihmisen hengellisyyden huomioiminen kuuluu kokonaisvaltaiseen hyvään hoitoon.
Kirkolta hän kysyy, miten juhlapuheiden jälkeen rahoitetaan ruohonjuuritason työtä, jossa mennään keskelle kipua, kärsimystä ja kuolemaa.
– Jos valoja sammuttelee, voi olla, että ne sammuvat pysyvästi.
Sairaalapappi tukee yöllä, juhlapyhinä ja viikonloppuna
Sairaalapapin saa Helsingissä paikalle aina. Päivystävä sairaalapappi kutsutaan töihin yöllä, viikonloppuna ja juhlapyhinä yhteensä noin 150–200 kertaa vuodessa.
– Silloin on aina kyse akuutista tilanteesta, jotka vaihtelevat kohtukuolemasta saattohoitopotilaan kohtaamiseen, Mattila sanoo.
Hän on työskennellyt sairaalapappina Helsingissä 15 vuotta. Sinä aikana sairaalamaailma on muuttunut. Vielä silloin, kun hän aloitti työt, hoitojaksot olivat nykyistä pidempiä. Nyt potilas saattaa tulla yhteen sairaalaan, siirtyä hoitoon toiseen ja kuntoutukseen kolmanteen. Papin on pysyttävä potilaan perässä.
Jatkuvasti on pohdittava, miten sairaalapapit löytävät heitä tarvitsevien ihmisten luo. Mattila mainitsee ihmiset, jotka käyvät kotoaan käsin sairaalassa pitkissä syöpähoidoissa. Miten he voisivat olla tietoisempia mahdollisuudesta tavata sairaalapappia vaikkapa etäyhteyden avulla?
Mattila huomauttaa, että toisin kuin moni ajattelee, pappia tavatakseen ei tarvitse olla kuolemassa. Moni kuitenkin on.
– Joskus arkkuun menijä toivoo, että siunaathan minut sitten.
Ruumisarkku Lapinlahden sairaalan kappelissa 1930-luvulla. Kuva Rafael Gordin / Tiedemuseo Liekki
Nykyisin sairaalapappi on yhä useammin yhteyshenkilö, joka auttaa potilasta löytämään avukseen toisen kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan edustajan. Sairaalapappia voidaan tarvita myös tulkkina, joka osaa kertoa omaisille, miten suomalaiset sairaalat toimivat tai missä vainajan rituaalipesu voidaan tehdä.
Mattilalta kysytään usein, kuinka hän jaksaa työssään. Epäillään, että sairaalapapin arki on hirveän raskasta.
– On se sitäkin. Työn ydin on sietää sietämätöntä, Mattila sanoo.
Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Vanhastaan on sanottu, että sairailta käydään oppimassa, hän toteaa.
– Työ tuottaa lahjaa, jota on vaikea pukea sanoiksi. Saa olla mukana elämän virrassa.
Ehtoollisia ja työnohjausta
Sosiaali- ja terveydenhuollossa työskenteli viime vuoden lopussa 109 sairaalapappia. He tukevat potilaita, potilaiden läheisiä ja terveydenhuollon ammattilaisia. Työ perustuu hyvinvointialueiden ja seurakuntien välisiin sopimuksiin.
Koko maassa sairaalapapit tavoittivat viime vuonna lähes 150 000 ihmistä.
Helsingin seurakunnilla on 17 sairaalapappia. Espoossa heitä on viisi ja Vantaalla viisi.
Sairaalapapit kohtaavat yksittäisiä ihmisiä, pitävät ryhmähetkiä, hartauksia ja rukoushetkiä sairaan tai kuolevan luona sekä yksityisehtoollisia ja työnohjauksia henkilökunnalle.
Sairaalapapit toimittavat myös hautaan siunaamisia, kasteita ja jopa avioliittoon vihkimisiä. Helsingin sairaalapapit kastoivat Naistenklinikalla ja Uudessa lastensairaalassa viime vuonna 30 lasta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Ei ole helppoa vain olla kuolemaa lähestyvän ihmisen lähellä, mutta se voi olla kaikkein tärkeintä”, sanoo uskontotieteilijä ja pappi Owe Wikström
Hyvä elämä HengellisyysUskontopsykologi Owe Wikströmin mukaan kuolema on elämään kuuluva väistämätön riski. Kuolemaan liittyvistä kysymyksistä puhuminen ei ole vaarallista.
