Sadan vuoden takainen Helsinki oli kooltaan ja väkimäärältään pieni. Sellaiset seudut kuin Haaga, Kulosaari, Malmi ja Oulunkylä olivat vielä kaupunkiin kuulumatonta maaseutua. Ihmiset asuivat puutaloissa, osa lautahökkeleissä, jopa maakuopissa. Vesi haettiin kaivosta.

Helsingin ja sen lähiseutujen väkimäärä kasvoi kuitenkin vinhaa vauhtia. Erityisesti Uudeltamaalta ja Hämeestä, mutta myös Viipurin ja Kuopion lääneistä muutti nuorta väkeä, miehiä ja naisia.

– Täällä he loikkasivat aivan uudenlaiseen todellisuuteen, sanoo yliopistonlehtori, kirkkohistorian dosentti ja pastori Esko M. Laine. 

Sata vuotta sitten Helsingissä oli noin 160 000 asukasta, ja vuoteen 1940 mennessä asukasluku oli kasvanut jo yli 250 000:een. Kiinnostavan vertailukohdan antaa väestömäärä vuoden 1809 paikkeilta, jolloin helsinkiläisiä oli arviolta 3000–4000.

– Väestönkasvu oli Helsingissä paikoin nopeampaa kuin Ruhrin laakson teollisuuskeskittymissä Saksassa, Laine sanoo.

Valtaosa väestöstä kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta Helsingissä oli jonkin verran myös muita kristittyjä kuten ortodokseja, katolilaisia ja vapaakirkkolaisia. 

Johanneksen kirkon ympäristössä purettiin vanhaa ja rakennettiin uutta. Artikkelin mustavalkokuvat: Helsingin kaupunginmuseo / finna.fi.

Vilkkaaseen muuttoliikkeeseen, Helsingin nopeaan kasvuun ja kaupunkielämän muutoksiin kirkko oli Esko M. Laineen mukaan valmistautunut heikonlaisesti. Oman haasteensa toivat kaupungin sisäiset rajat.

– Helsinki oli selvästi jakaantumassa kahteen osaan, porvaristoon ja työväenluokkaan. Pitkäsilta oli ratkaiseva jakaja, ja moni ylitti sen vain harvoin, Laine kertoo.

Kirkkoja sadan vuoden takaisessa Helsingissä oli vasta muutama.

Vuonna 1826 valmistunutta Vanhaakirkkoa kuvailtiin porvarillisen väen kirkoksi ja säätyläisten suosimaksi messupaikaksi. 

Empiretyylinen Suurkirkko – alun perin Nikolainkirkko ja nykyinen Tuomiokirkko – oli vihitty käyttöön vuonna 1852. Se oli ennen kaikkea valtion, yliopiston ja kansallisten rituaalien näyttämö.

Vuonna 1890 valmistunut Johanneksenkirkko oli lähinnä kaupunkiporvariston kirkko. Siellä järjestettiin paljon konsertteja, koska kirkon urut olivat kaupungin parhaat.

– Jos Vanhassakirkossa, Suurkirkossa tai Johanneksenkirkossa pidettyyn rippikouluun tuli nuori Pitkänsillan toiselta puolelta, hän astui aivan toiseen maailmaan, missä hänellä ei muuten ollut mitään tekoa, Laine kuvailee.

Kallion kirkosta tuli paitsi työväestön kirkko myös suomalaiskansallinen pyhäkkö.

Kansallisromanttista tyyliä edustava Kallion kirkko oli vihitty käyttöön 1912. Sen sijainti oli merkityksellinen. 

Kallion kirkosta piti tulla työväen kirkko, mutta siinä onnistuttiin vain osittain. Porvaristo näki sen ennen kaikkea suomalaiskansallisena pyhäkkönä.

Luokkajako ulottui myös hautausmaihin. 

– Vuonna 1829 perustettu Hietaniemi oli valkoinen hautausmaa, ja vuonna 1894 käyttöön otettu Malmi punainen hautausmaa, jonne haudattiin työväenliikkeen suuret johtajat.

Uusia tuulia Helsinkiin toi vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki. Se antoi muillekin uskonnollisille yhdyskunnille kuin luterilaisille ja ortodokseille mahdollisuuden vakinaistaa asemansa Suomessa. Myös kirkosta eroaminen tuli mahdolliseksi.

– Kyllä tämä herätti jännitystä pastorinkanslioissa, Esko M. Laine sanoo.

Vuosina 1923–1930 kirkosta erosi Helsingissä noin 9000 henkeä. Se oli reilut viisi prosenttia Helsingin seurakuntien jäsenistä.

Eroajien joukossa oli paljon maaseudulta paremman elämän ja työn perässä Helsinkiin muuttaneita sekatyötä tekeviä miehiä. Heillä ei ollut juuria uuteen kotikaupunkiin, ja juuret vanhaan todellisuuteen olivat katkenneet. Tämä joukko koki voimakasta ulkopuolisuutta, ja se näkyi myös kirkosta eroamisessa.

– Ilmiö on kiinnostava siksikin, että se oli selvästi sukupuolittunut. Helsinkiin muuttaneista nuorista naisista osa löysi uuden identiteetin Pelastusarmeijasta tai vapaakirkoista, Laine sanoo.

Kirkosta erottiin ahkerasti varsinkin Sörnäisten seudulla, mutta eroamisruuhka hellitti melko nopeasti.

Pitkäsilta vei Kaisaniemestä ja Hakaniemeen.

Pitkänsillan pohjoispuolella alkoi näkyä myös toveriavioliitoksi kutsuttu ilmiö, johon ei kuulunut kirkollista vihkimistä. Tämä oli tullut mahdolliseksi vuonna 1917 voimaan tulleen siviiliavioliiton myötä.

– Kyseessä oli työväenliikkeen piirissä syntynyt tapa solmia liitto toverien edessä. Kai sen voisi jossain määrin mieltää nykyiseksi avoliitoksi. Joka tapauksessa tällaisten liittojen mahdollinen yleistyminen huolestutti pappeja, Laine sanoo.

Juna lähdössä Helsingin rautatieasemalta.

Helsinkiin muuttanutta väkeä evankelis-luterilainen kirkko yritti tavoittaa monenlaisin tavoin. 

– Esimerkiksi kirkonmenojen aikaan kulkeneet junat koettiin ongelmallisiksi. Ajateltiin, että rautatie tällä tavoin sekularisoi ihmisiä, eivätkä ihmiset tulleet kirkkoon. Ongelma ratkaistiin junapapilla, joka toimitti jumalanpalveluksen junassa, Esko M. Laine kertoo. 

Sairaalapapeille puolestaan saatiin ensimmäinen virka vuonna 1925 pitkän väännön jälkeen.

– Yrityksissä tavoittaa kaupunkilaisia oli aika huvittaviakin piirteitä. Yksi perhepoliittinen innovaatio oli se, että palkkansa kirjekuoressa saaneelle miehelle hoidettiin seurakunnasta saattaja kotimatkalle, jotta hän ei tuhlaisi kaikkia rahojaan kapakkaan. 

– Koko ajan taustalla oli myös se ongelma, että pappeja oli aivan liian vähän edes perustoimintaan, Laine sanoo.

Aleksanterikadulla sijaitsevassa mainoksessa tarjottiin koko perheelle parempaa hygieniaa.

Evankelis-luterilaisen kirkon asema on Suomessa yhä merkittävä. Nyt 61 prosenttia suomalaisista ja 44 prosenttia helsinkiläisistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon. 

Kirkon nykytilanteesta Esko M. Laine tunnistaa yhtymäkohtia sadan vuoden takaiseen Helsinkiin.

– 1920-luvulla kirkko oli melko valmistautumaton urbaanin metropolin elämään ja yritti löytää paikkansa siinä. Taas kirkko on jälleen kerran kysymässä, miten se löytää paikkansa urbaanissa kaupunkikulttuurissa, joka muuttuu, kasvaa ja on monikulttuurinen ja jossa on paljon epävarmuuksia. 

– Ja samaan aikaan kirkolla on helmassaan konservatiivien joukko, joka kieltäytyy hyväksymästä tätä. Vastustaessaan jyrkästi sateenkaarimessuja ja muuta tämänkaltaista he vastustavat urbaania kaupunkikulttuuria ja yrittävät pitää sen perinteisenä, Laine sanoo. 

Suomenlinnassa sijaitsi juutalaisten ensimmäinen synagoga ja tataarimuslimien rukoushuone. Taustalla on Suomenlinnan kirkon torni rakennustelineissä. Vuonna 1929 kirkkoon asennettiin majakkavalo.

Sadan vuoden takaisessa Suomessa juutalaisia oli noin 1300, ja heistä noin 1000 kuului Helsingin juutalaiseen seurakuntaan.

Laki juutalaisten oikeudesta saada Suomen kansalaisuus tuli voimaan 12.1.1918. Samana vuonna syntyi myös virallinen juutalainen seurakunta.

Helsingin juutalaisessa yhteiskoulussa opettajana työskentelevä Daniel Weintraub on viidennen polven Suomessa asuva juutalainen. Hänen oma sukuhistoriansa ja Helsingin juutalaisen seurakunnan historia kietoutuvat kiinteästi yhteen.

– Epävirallisesti seurakunta oli perustettu jo 1870-luvulla, ja sen ensimmäiset säännöt ovat vuodelta 1903. Isoisoisäni Jakob Josef Weintraub oli seurakunnan ensimmäinen puheenjohtaja, mutta hän luopui tehtävästä ostettuaan varastetun kellon, koska pelkäsi, että tätä voitaisiin käyttää häntä ja juutalaisyhteisöä vastaan. Poliisi kylläkin kirjoitti lausunnon, jossa totesi, että ”Jakob Josef Weintraub on ehkä rehellisin tuntemani Suomessa asuva juutalainen”. Tämä dokumentti on tallessa arkistossa, Daniel Weintraub kertoo.

Daniel Weintraubin isoisoisä oli Helsingin juutalaisen seurakunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Kuva Iida Ylinen.

Ensimmäisten Venäjältä Suomeen tulleiden juutalaisten sukujen, kuten Weintraubien, esi-isät olivat sotilaita. He saapuivat Suomeen 1830-luvulla pakotettuina.

Puolisoita tulijoilla ei ollut mukanaan, vaan kotiseuduille kirjoitettiin kirjeitä ja pyydettiin lähettämään morsiamia Suomeen.

– Viulunsoittaja katolla -tyyppinen matchmaking oli todellista. Sitten sitä mentiin satamaan tai juna-asemalle morsiamia vastaan, kävelymatkan verran riiattiin ja synagogassa mentiin naimisiin, Daniel Weintraub kertoo.

Suurimmat juutalaisyhteisöt muodostuivat Helsinkiin, Turkuun, Hämeenlinnaan ja Viipuriin.

Ensimmäinen synagoga sijaitsi Pikku Mustasaaressa Suomenlinnassa.

– Yhden version mukaan tila oli yksihuoneinen, ja perjantaisin se toimi moskeijana ja lauantaisin synagogana. Toisen version mukaan huoneita oli kaksi. Joka tapauksessa tataarit ja juutalaiset tulivat erittäin hyvin toimeen. Kosher-liha kelpasi muslimeille, joskaan halal-liha ei juutalaisille, Daniel Weintraub kertoo.

Tämä ensimmäinen synagoga tuhoutui ilmeisesti brittilaivaston tykinammuksen osumaan Oolannin sodassa. 

Sittemmin synagoga toimi nykyisellä Suomen Pankin tontilla, joka oli silloin laitakaupunkia. Synagoga sijaitsi jonkin aikaa myös Pitkänsillan kupeessa Siltasaaressa. 

Helsingin synagoga rakennettiin Kamppiin.

Vuonna 1900 juutalaisyhteisö sai Helsingin kaupungilta nykyisen tonttinsa, joka sijaitsee Malminkadulla Kampissa. Uusi synagoga valmistui vuonna 1906, ja sitä rahoittivat muun muas­sa Pietarin juutalaiset.

Synagoga oli tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen keskus, ja seurakunnan tiloissa järjestettiin urheilu-, kuoro- ja näytelmäkerhotoimintaa. Klubin puolella istuttiin iltaa ja pelattiin korttia. 

Aivan ensimmäiset juutalaisyhdistykset keskittyivät tosin uskontoon tai hyväntekeväisyyteen. Harrastustoiminta tuli kuvaan vasta, kun elämä tuntui turvallisemmalta.

Juutalaiset asettuivat asumaan lähelle synagogaa, ja iso osa heistä asui 1960–70-luvulle asti Kampissa, Punavuoressa ja Töölössä.

Synagogalta oli lyhyt matka sekä juutalaisten omalle hautausmaalle että Narinkkatorille.

Narinkkatori oli Kampin sydän.

Tyypillinen elinkeino oli kaupankäynti Narinkkatorin lautakojuissa. 

– Narinkkaa pidettiin hyvänä paikkana käydä kauppaa. Virkamiehet olivat pitkälti ruotsinkielisiä, ja heidän ruotsinkieliset palvelijansa kävivät siellä ostoksilla, joten ensimmäiset Suomeen tulleet juutalaiset omaksuivat ruotsin kielen venäjän ja jiddishin rinnalle, Daniel Weintraub kertoo.

Narinkkatorin toiminta päättyi 1931, kun kaupunki päätti siirtää sen Kallioon.  

Sotilastaustaiset ensimmäisen aallon juutalaiset olivat saaneet armeijassa itselleen ammatin. Moni heistä oli muusikko, suutari tai räätäli ja harjoitti sotilasuran jälkeen tätä ammattia. Osa vaatetusliikkeistä menestyi niin, että juutalaiset omistivat esimerkiksi Töölönkadulla kokonaisen talon.

Juutalaisen seurakunnan sairaskassayhdistyksen (Bicur cholim) jäseniä kokoontuneena yhteiskuvaan. Abraham Stiller ylärivissä keskellä.

Toinen juutalaisten sukupolvi Suomessa perusti kivijalkaliikkeitä. Heidän joukossaan oli muun muassa Abraham Stiller, jonka appi rahoitti liikkeen oston. Stilleristä kertova, Klaus Härön ohjaama elokuva Ei koskaan yksin sai ensi-iltansa 2025.

Sata vuotta sitten Mannerheimintien, eli silloisen Heikinkadun, alkupää oli täynnä juutalaisten pitämiä vaatekauppoja. Ne olivat boutique-tyyppisiä liikkeitä, joista saattoi ostaa hattuja, kankaita sekä naisten ja miesten vaatteita.

Kolmas sukupolvi siirtyi akateemisiin ammatteihin lääkäreiksi, juristeiksi ja insinööreiksi.

Nykyisin Suomessa asuu noin 1800 juutalaista. 

– On hyvä hahmottaa, että juutalaiset ovat olleet 2000 vuoden ajan kaikkialla vähemmistö nykyistä Israelia lukuun ottamatta. Juutalaisessa laissa Talmudissa määrätään, että juutalaisten tulee noudattaa sen maan lakeja, jossa asuvat ja palvella sen maan armeijassa. Juutalaiset ovat oppineet elämään enemmistön keskuudessa ja omaksuneet enemmistön kielen ja elinkeinon, Daniel Weintraub sanoo. 

Synagoga Malminkadulla on edelleen Suomen juutalaisille tärkeä kohtaamispaikka. Seurakunnan tiloissa pidetään juutalaisten yhdistysten kokouksia, koulutustilaisuuksia, luentoja, kulttuuritilaisuuksia, shabbat-illallisia, häitä, muistotilaisuuksia ja bar mitsva -juhlia. Lisäksi tiloissa toimii kahvila.

Tälle tontille Punavuoreen rakennettiin 1960-luvulla Helsingin ensimmäinen moskeija.

Muutaman sadan metrin päässä juutalaisten synagogasta sijaitsee tataarien moskeija niin kutsutussa Islam-talossa osoitteessa Fredrikinkatu 33.

Moskeija ja Suomen Islam-seurakunnan muut tilat sijaitsevat vuonna 1960 valmistuneessa rakennuksessa, jonka seurakunta omistaa kokonaan.

Moskeija jää helposti huomaamatta, ellei katse satu poimimaan katolle kiinnitettyä puolikuuta ja korkealla rakennuksen seinässä olevaa arabiankielistä tekstiä: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammad on hänen lähettiläänsä.”

Suomen Islam-seurakunnan hallituksen puheenjohtaja Gölten Bedretdin ja imaami Ramil Belyaev ottavat vierailijan vastaan tilavassa kokoushuoneessa ja kuin sanattomasta sopimuksesta antavat kielinäytteen vaihtamalla keskenään muutaman sanan turkkilaisiin kieliin kuuluvalla tataarin kielellä.

Gölten Bedretdin kuvattiin sisällä moskeijassa. Kuva Antti Rintala.

Bedretdin on kolmannen polven tataari Suomessa, pitkän uran pankkimaailmassa tehnyt ekonomi ja seurakunnan ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja.

Ensimmäiset turkinsukuiset tataarit saapuivat Suomeen Venäjältä enimmäkseen samoista kylistä Nižni Novgorodin alueelta 1860–70-luvulla, kun rautatie rakennettiin Pietarista Helsinkiin.

– Tuolloin tulijoita oli korkeintaan parisataa, Bedretdin sanoo.

Nižni Novgorod oli maaseutuvaltaista aluetta, jossa kaupustelu antoi talvisin tarpeellista lisäelantoa. Pietarin, Viipurin, Terijoen ja Kotkan kautta monen tataarin kulku kävi lopulta Helsinkiin.

Yksi tataarien varhaisista rukoushuoneista Suomessa sijaitsi Isossa Mustasaaressa Suomenlinnassa. Venäjältä Suomeen komennetut tataarit, jotka työskentelivät tsaarin sotilaina, tekivät Suomenlinnassa linnoitustöitä. Yksi rukoushuoneista on sijainnut nykyisen Suomenlinnan museon takapihalla.

Krimin sodan jälkeen rukoushuone siirrettiin Suomenlinnasta mantereelle. Tataariyhteisön käyttöön vuokrattiin tiloja ainakin Albertinkadulta ja Malminkadulta, ja onpa yhdessä rukoiltu myös nykyisen Ruotsin suurlähetystön pihalla sijainneessa sotilasimaamin asunnossa vuosina 1913–1918.
 

Kauppias Ymär Abdrahim perheineen kotinsa ruokasalissa.

Kun oman seurakunnan perustaminen ei vielä ollut mahdollista, tataarit perustivat vuonna 1915 Helsingin muhamettilaisen hyväntekeväisyysseuran. Tilanne muuttui, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923.

– Suomen Islam-seurakunta perustettiin 1925, ja neljän vuoden päästä seurakunta osti ensimmäiset asunto-osakkeensa osoitteesta Albertinkatu 27. Varat saatiin avokätisiltä yhteisön jäseniltä, Ramil Belyaev kertoo.

Tiloissa toimi 1960-luvulle asti myös tataarien kansakoulu, jota kutsuttiin turkkilaiseksi kansakouluksi.

Sata vuotta sitten haaveiltiin myös Helsingin emämoskeijasta. Komitea suunnitteli moskeijan ja loi sille säännöt, ja opetusministeri Niilo Liakka allekirjoitti asiakirjan vuonna 1923.

– Suunnitelma oli jo hyväksytty, ja Suomen tataarien keskuudessa aktiivinen Pietarin imaami Lufti Ishaki edisti hanketta monin tavoin. Hän esimerkiksi matkusti Turkkiin vuonna 1925 kerätäkseen rakentamiselle rahaa, mutta kuoli hotelliin Istanbulissa, Belyaev kertoo.

Narinkkatori oli helsinkiläisille tärkeä kauppapaikka. 

Kaksi vähemmistöä on jakanut sadan vuoden takaisessa Helsingissä yllättävän samanlaista historiaa. 

Tataarit kävivät juutalaisten lailla kauppaa Narinkkatorilla, ja vähemmistöt tutustuivat toisiinsa. Myöhemmin tataarit siirsivät kaupantekoaan kivijalkaliikkeisiin, joissa myytiin esimerkiksi mattoja, turkiksia ja kankaita. Ymär Abdrahimin kivijalkaliikkeestä on säilynyt myös valokuvia. Hän oli yksi Suomen Islam-seurakunnan perustajajäsenistä.
 

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa Isolla Roobertinkadulla.

Noin sata vuotta sitten tataariyhteisön jäseniä asui erityisesti Punavuoressa, sillä moni oli juutalaisten tapaan asettunut asumaan lähelle oman seurakunnan tiloja ja Hietaniemessä sijaitsevaa hautausmaata.

Pieni yhteisö muodostui 1920-luvulla myös Järvenpäähän, missä asuminen oli halvempaa. Suomen ainoa alkujaan moskeijaksi rakennettu rakennus sijaitsee juuri Järvenpäässä. Se valmistui 1943, ja varat rakentamiseen saatiin lahjoituksina ja testamentteina.

Tataarien moskeija Fredrikinkadulla. Seurakunta omistaa koko rakennuksen. Kuva Antti Rintala.

Nykyään Suomessa asuu arviolta 700 tataaria. Yrittäjyys tataarien keskuudessa on vähentynyt, ja vain pari mattokauppaa on vielä jäljellä. Moni on kouluttautunut asiantuntijatehtäviin. 

Islam-seurakunnan tiloissa Fredrikinkadulla toimivat tätä nykyä lastenkerho, senioreiden kerho ja kulttuuri- ja urheiluseura. Nuorille annetaan oppitunteja tataarin kielestä sekä uskonnosta viikoittain.

– Tataarit ovat tottuneet elämään vähemmistönä ja silti säilyttämään kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa, Belyaev sanoo. 

Juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on yhteiset juuret. Niitä kutsutaan abrahamilaisiksi uskonnoiksi, sillä niissä kaikissa Abrahamia pidetään kantaisänä ja esikuvana. Abrahamista kerrotaan juutalaisten Toorassa, kristittyjen Raamatussa ja muslimien Koraanissa.

Artikkelin lähteet: Henrik Meinander: Helsinki – Erään kaupungin historia. Marjo-Riitta Antikainen, Esko M. Laine, Anne Birgitta Yeung: Kaupunkilaisten kirkko.