Pääkirjoitus: Kaappirukoililijoiden kansa ristii kätensä pöydän alla

Pääkirjoitus: Kaappirukoililijoiden kansa ristii kätensä pöydän alla

Pieneenkin uskonnolliseen avautumiseen tulee helposti manifestin makua, ja itse asia jää sivuseikaksi.

Moni suomalainen ristii kätensä mieluummin pöydän alla kuin kaikkien nähden. Silti hyvin moni rukoilee. Tutkimusten mukaan joka neljäs meistä rukoilee päivittäin. Eikä tässä vielä kaikki: yksi kolmesta suomalaisesta rukoilee vähintään ­viikoittain.

Kolmenkymmenen hengen duuniporukassa on siis keskimäärin kymmenen vähintään kerran viikossa rukoilevaa työkaveria. Ei uskoisi. Uskoa ei mielellään tuoda esiin. Täällä karsastetaan kovin näyttävää uskonnollisuutta.

Uskoa pidetään hyvin intiiminä asiana. Ja ehkä hyvä niin. Kovin päällekäyvä uskonnollisuus herättää minussakin toisinaan ahtaan paikan kammoa.

Monen on vaikea yhtyä kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin, kun ei ole saanut olla itse päättämässä, mitä niissä lukee.

En silti pidä siitä, että uskoon, uskonnollisiin perinteisiin ja hengellisiin kokemuksiin suhtaudutaan niin perin juurin yksityisinä juttuina, että niiden julki tuominen herättää väistämättä joko jonkinlaista kiusaantuneisuutta kuulijoissa tai orastavaa spektaakkelimieltä avautujassa. Silloin pieneenkin uskonnolliseen avautumiseen tulee manifestin makua, ja itse asia jää helposti sivuseikaksi.

Minusta olisi mahtavaa, jos uskonto ja hengellisyys voisivat olla niin luontevia asioita, että niistä voisi jutella siinä missä muistakin elämän tärkeistä jutuista. Että se ei vaatisi mitään erityistä rohkeutta eikä herättäisi sen suurempia kulmien kohotuksia.

Kristillinen usko ei tietenkään ole vain yksi tärkeä juttu elämän muiden tärkeiden juttujen rinnalla vaan se on tapa nähdä koko elämä tietyssä valossa. Kristitty näkee Jumalan jälkiä kaikessa.

Uskonnollisuus on paitsi yksityistä, myös entistä yksilöllisempää. Monen on vaikea yhtyä kirkon vanhoihin uskontunnustuksiin, kun ei ole saanut olla itse päättämässä, mitä niissä lukee. Jollekin kymmenen käskyn suurin puute on se, että hän ei ole keksinyt niitä itse.

Sen ei tarvitse olla mikään ongelma. Oman uskontunnustuksen ja oman kymmenen käskyn laatiminen on erinomainen hengellinen harjoitus. Suosittelen. Ja jos Isä meidän ei sovi omaan suuhun, kannattaa muotoilla oma rukous. Niissä vanhoissa ja yhteisissä on myös valtavasti voimaa. Ne ovat perintö­kaluja, joita ei tarvitse käsitellä varoen.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi