null Pitääkö säästellä vai päästellä? Seksi ei ole kirkolle helppo asia

Kuvat: Thinkstockphotos

Kuvat: Thinkstockphotos

Pitääkö säästellä vai päästellä? Seksi ei ole kirkolle helppo asia

Syntisestä himosta on tullut onnellisuuden lähde, kun seksuaalisuuskäsitys on murroksessa. Kysymys kristillisestä sukupuolimoraalista kuitenkin vaihtelee ja jakaa mielipiteitä.

Sillä aikaa kun uusi avioliittolaki jakaa näyttävästi kirkkoa, myös suhde heterosuhteisiin, sukupuolisuuteen ja perinteiseen avioliittoon on murroksessa. Kirkko eli sen jäsenet elävät yhä enemmän myös avoliitoissa, uusperheissä, itse valitussa lapsettomuudessa, seurustelusuhteissa, yksinäisyydessä, läheisyyden puutteessa ja monimuotoisissa ihmissuhteissa.

Seksiä ei enää tarvitse varoa lisääntymisen pelossa, mutta vaaratonta se ei edelleenkään ole. Nykyisin puhutaan koko kulttuurin seksualisoitumisesta ja sukupuolielämään kohdistuvista paineista. Enää ei riitä se, että välttää haureutta, seksin avulla pitäisi tulla onnelliseksi.  

Kirkkoa on totuttu pitämään seksuaalikielteisenä. Toiset opettavat yhä, että kristityn seksi kuuluu vain avioliittoon, toisaalla puhutaan siitä, että sängyssä kuten muuallakin kristittyjä sitoo vain rakkauden laki, olennaista on toisen kunnioittaminen.
 

Kirkko voi tuoda seksuaalisuuskeskusteluun vastuun korostamista. On aikuista olla tietoinen siitä mitä tekee.”


Kirkolla ei ole virallista ohjetta siitä, miten kristityn tulee elää, mutta esimerkiksi piispat kirjoittavat aika-ajoin kannanottoja seksuaalisuudesta. Viimeisin, vuonna 2008 julkaistu Rakkauden lahja, herätti huomiota erityisesti siksi, että piispat Wille Riekkinen ja Kari Mäkinen jättäytyivät sen ulkopuolelle. Kirja keskittyi ihmisten keskinäisen rakkauden ja sitoutumisen tärkeyteen ja sitä kritisoitiin avioliitto-, perhe-, ja heterokeskeisyydestä. Rakkauden lahjan mukaan seksuaalisuus on jokaiselle pohjimmiltaan vakava asia. Siksi häveliäisyyttä ja kainoutta sen ympärillä myös tarvitaan.

Muutama vuosikymmen sitten rippikoulujen kysymyslaatikot täyttyivät itsetyydytystä, tanssimista, seurustelua ja rock-musiikkia koskevista kysymyksistä. Nykyisin papit puhuvat ennemmin seksuaalisuudesta ihmisen herkimpänä osana kuin syntinä. Ymmärretään, että seksuaalikielteisyys ei tuota mitään hyvää eikä halu ole paha asia.


Kirkko voi tuoda seksuaalisuuskeskusteluun vastuun korostamista

Tähän juttuun on haastateltu kolmea nelikymppistä pappia, jotka aiheen vuoksi pysyvät nimettöminä. Heidän mielestään kirkon ymmärrys seksuaalisuudesta on lisääntynyt ja tulkintojen kirjo on kasvanut. Nimettömänä kommentoiminen kuitenkin kuvastaa sitä, että asia ei suinkaan ole ongelmaton – kirkon virallinen opetus on edelleen avioliittokeskeinen.

”Ennen uskottiin, että seksi saastuttaa. Puhuttiin itsensä säästämisestä, etenkin naisten puhtaudesta. Koko syntikäsitys värittyi seksuaalisesti. Synti ei ollut niinkään eroa Jumalasta vaan Jumalan kunnian tahraamista. Koska ihminen kuului Jumalalle, seksi välillisesti tahrasi Jumalan pyhyyttä”, eräs nelikymppinen naispappi sanoo.

”Toisenlainen tulkinta on se, ettei meitä ole tarkoitettu säästämään itseämme vaan laittamaan itsemme alttiiksi lähimmäisen hyväksi. Lähimmäinen, myös rakastelukumppani, on Jumalan lahja. Hänelle voi tehdä hyvää koskettamalla ja antamalla itsensä hänen läheisyyteensä. Siinä voi olla paratiisillista hyvyyttä”, hän jatkaa.

Usein kirkon ääni eettisissä kysymyksissä on pikemminkin moninainen ja ristiriitainen kuin selvä. Monien mielestä kirkon tehtävä on korostaa sääntöjen ja lakien sijaan yksilöllisten valintojen vastuullisuutta.

Toinen kaupunkilaispappi toteaa:

”Piispojen kannanottoa konservatiivit tulkitsevat niin, että siinä sanotaan seksin kuuluvan vain avioliittoon ja toiset taas näkevät sen sanovan, että avioliitto on vain seksuaalisuuden toteuttamisen kannalta paras suoja. Ehkä suurin muutos on se, että tajutaan, ettei seksi ole vain akti vaan siinä on paljon henkistä mukana. Kirkko voi tuoda seksuaalisuuskeskusteluun vastuun korostamista. On aikuista olla tietoinen siitä mitä tekee.”


Nykyinen parisuhdeihanne on mahdoton sekasotku

Aatami, Eeva, Maria, Josef, Jeesus, Paavali – Raamatun tunnetuimmat henkilöt eivät olleet tiettävästi naimisissa. Ne perheet, joita Raamatussa kuvataan, perustuivat toisenlaisiin suhteisiin kuin mitä nykyisin parisuhteesta ajatellaan. Uudessa testamentissa naimaton Paavali antaa seurakunnille ohjeita, joissa kehotetaan siveyteen ja välttämään uskottomuutta. Alkuseurakunnan pariskunnat olivat eräänlaisia avopareja.
 

Avioliitto on ilman muuta kriisissä, eiväthän ne nykyisin kestä."


Nykyinen avioliittokäsitys on mainettaan nuorempi ja ristiriitaisempi keksintö. Parisuhde on kahden tasa-arvoisen yksilöllinen liitto, jossa molemmat voivat toteuttaa yksilöllisyyttään, tulla onnellisiksi ja tehdä toisen onnelliseksi. Samalla ihannesuhteessa kaiken pitäisi toimia kuin monialayrityksessä: kasvatuskumppanuuden, taloudenpidon, tunneviestinnän, ajatustenvaihdon, seksin ja koko elämän jakamisen. Tällaista kokonaisuutta ei Raamatun syntyaikoina tavoiteltu. Parisuhde nykymuodossaan keksittiin joidenkin arvioiden mukaan vasta 1900-luvulla.

”Suomen kielen sana rakas on tarkoittanut himon kohdetta ja lempi on tarkoittanut myös seksuaalista rakkautta. Perhe taas on johdannainen sanasta perä ja se viittaa sosiaaliturvaan, jonka perhe tarjoaa jäsenilleen”, kielitieteilijä Janne Saarikivi toteaa. 

”Raamattu syntyi aikana, jolloin meille olennaisia asioita kuten ihmisoikeudet, naisten työssäkäynti tai ehkäisy ei ollut olemassakaan. Avioliitto oli satoja vuosia Suomessakin toimeentulon ja perheenjäsenten suojelemisen ympärille luotu yhtiökumppanuussuhde. On ihan selvää, että siihen ei myöskään ennen 1800-lukua liittynyt sellaista romanttisen rakkauden ideaalia kuin mitä me nykyisin tavoittelemme. Nykyinen avioliittoihanne, jossa pitäisi olla sekä ystävyyttä ja luottamusta että himoa ja haltioitumista yhtiökumppanuuden lisäksi, on siis historiallinen sekasotku ja täysin ristiriitainen,” hän sanoo.

”Avioliitto on ilman muuta kriisissä, eiväthän ne nykyisin kestä. Kysymys on arvomuutoksesta ja mietin usein, onko se hyvä vai huono asia. Varmaankin molempia”, Saarikivi miettii. 


Kristinusko ei ole onnellisuususkonto

Saarikivi pohtii sosiaalisessa mediassa ja kolumneissaan usein yhteiskunnan arvoja ja ajan aateilmastoa. Seksuaalisuus on hänestä kirkon heiniä siinä missä elämä ylipäätään, onhan seksuaalisuus elämän tärkeimpiä asioita. Silti häntä ihmetyttää, että niin konservatiivinen kristillisyys kuin valtamediakin on herkeämättömän kiinnostunut sukupuoliasioista ylitse muiden kysymysten. Kirkolla on hänestä enemmän sanottavaa ihmisestä ja elämästä laajemmin.

Saarikiven mielestä puhetta elämästä hallitsee nykyisin hyvinvointieetos, jonka mukaan ihmisten tehtävä on tsempata ja tulla onnellisiksi. Mutta se on epäkristillinen tapa ajatella. Hänestä kristillisen käsityksen mukaan ihminen on ennen muuta keskeneräinen ja epätäydellinen kuten elämäkin.

”Aikaamme hallitsee yksilöllinen kehitysoptimismi ja pakanallis-humanistinen usko ihmiseen, jonka pitää saada toteuttaa itseään ja tehdä mitä haluaa. Individualismi on virheellinen käsitys. Kristillinen ihmiskuva on täysin erilainen.”

”Kristinusko opettaa, että kaikki hyvää tarkoittavat ihmiset ja toimet voivat saada aikaan myös pahaa ja meidän olisi tehtävä jatkuvaa parannusta. Ihminen on sekä hyvä että paha. Eläminen on keskeneräistä ja olemme luottamuksen ja uskon varassa. Omat voimat ovat riittämättömät, ja voimme vain turvautua Jumalaan, joka on ensin uskonut meihin”, hän sanoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: