Kesämökin tontilla kasvoi pihlajaa. Mökki oli miehen omin käsin rakentama. Kuva: Anne Leppänen
Puolisonsa menettänyt kulkee surun maastossa
Margareth Walkamon mielen valtaa ikävä tuon tuosta. Vuosi sitten hänen juuri sairastunut puolisonsa kuoli.
Pariskunnalla oli haave. Kaupunkikoti Niipperissä myydään ja asetutaan asumaan mökille Keski-Suomeen. Eläkeaika siinsi jo silmissä: Markku Pajunen oli täyttänyt 60 vuotta, Margareth Walkamo oli muutamia vuosia nuorempi.
Suunnitelma ei koskaan toteutunut. Vuosi sitten Pajusella todettiin haimasyöpä. Hän menehtyi sairauteen vajaan kuukauden kuluttua diagnoosin tulosta.
Margareth Walkamo saapuu Espoon kirkon vanhalle hautausmaalle. Hän on töistä tulossa ja matkalla kotiin Niipperiin.
Pysähdymme ihastelemaan kevätpäivän kirkkautta. Linnut livertävät, pensaat puskevat pulleaa silmua.
Hautausmaan työntekijät hyörivät haravan varressa, traktori kuljettaa multakuormaa kukkien istutukseen.
”Nyt olisi hienoa lähteä rapsuttamaan kesämökin pihamaata ja nauttimaan kevään puhkeamisesta”, miettii Walkamo.
”En ollut aiemmin runoihminen, mutta minusta tuli sellainen”, kertoo Margareth Walkamo. Kuva: Anne Leppänen
Pariskunta vietti mökillä kaikki vapaa-ajat ja tapasi siellä sukulaisia ja mökkinaapureita.
Nyt mökki on jo toisen omistajan hallussa.
Kun Margareth ja Markku tutustuivat toisiinsa nelikymppisinä, kummallakin oli takanaan aiemmin päättynyt avioliitto ja liitoista lapsia.
He olivat eläneet yhdessä jo parikymmentä vuotta, mutta avioliitto jäi solmimatta.
”Markku kyllä kosi, mutta naimisiin meno vain jäi. Ei pidetty kiirettä. Kunnes oli liian myöhäistä.”
Mies odotti kotona syöpähoitoon pääsyä, ja Walkamo suunnitteli virkavapaan pyytämistä töistä, jotta voisi hoitaa puolisoaan kotona.
Pajusen vointi kuitenkin romahti ja mies vietiin Jorvin sairaalaan. Munuaisten tila oli niin huono, ettei aloitetusta nesteytyksestä ollut apua. Pajunen siirrettiin huoneeseen, jossa ei ollut muita potilaita. Saattohoidon aika alkoi.
”Siihen asti olin toivonut, että sairaus olisi voitettavissa. Suojasin itseäni ottamalla hoitajan roolin”, kertoo Walkamo, joka on koulutukseltaan perushoitaja.
Sukulaisia ja ystäviä virtasi sairaalan viimeisen viikonvaihteen aikana. He kävivät hyvästelemässä miehen, jota he rakastivat isänä, veljenä, enona, setänä ja ystävänä.
”Maanantaina 26.5. hän veti viimeisen henkäyksen. Markun sisar ja sisarentytär saapuivat paikalle. Tahdoimme itse valmistaa hänet hautaamista varten, pesimme hänet ja vaihdoimme hänelle puhtaat vaatteet.”
Kaiken loppu kävi äkisti. Walkamo koki lähinnä helpotusta: rankat kivut olivat ohitse, ja elämänkumppani pääsi pois tuskallisesta piinasta.
Kun kuolema pyyhkäisee yli, jää ihmisestä jäljelle kotelo. Vainajan piirteet ovat edelleen tutut, mutta samalla jo vieraat. Veri pakenee kasvoista, elävä elämä on poissa.
Kuolema koetaan pelottavana, ja moni kaihtaa jäähyväisten jättöä.
”Aivan suotta”, sanoo Walkamo.
”Ihmiselle tekee hyvää havaita: hän ei ole enää tässä. Ruumis haudataan, mutta ihmisen sielu lentää taivaaseen. Näin selitin kuolemaa ja hautaamista lapsilleni, kun he olivat pieniä.”
Kun Margareth Walkamo ja Markku Pajusen tytär valitsivat arkkua, vaaleasta hongasta valmistettu tuntui juuri sopivalta: miehen omin käsin rakentama kesämökki oli mäntyä. Kesämökin tontilla kasvoi paljon pihlajaa, ja tuhkauurna oli samaa puuta.
Margareth Walkamo kulkee surun maisemassa, jossa ikävä valtaa mielen varoittamatta. "Toisen surua ei voi hoputtaa eikä sitä voi ottaa pois", hän sanoo. Kuva: Jukka Granstrom
Juuri ennen hautajaisia Margareth Walkamo asetteli honka-arkkuun villapeiton, jonka oli kutonut puolisolleen.
”Kävin myös keräämässä kieloja ja asetin kimpun kukkia hänen käsiinsä. Markku piti niistä. Pikkupoikana hän oli kerännyt kukkia ja myynyt niitä kimppuina Stockmannin edessä.”
Kun uurnanlaskun aika koitti, Walkamo tunsi, että joku kosketti hänen poskeaan. Markun sisar kertoi nähneensä tutun hahmon.
”Hän kävi hyvästelemässä minut vielä viimeisen kerran.”
Markku Pajunen on haudattu sukuhautaan Malmin hautausmaalle. Hän oli kotoisin Helsingin keskustasta, Kalevankadulta.
Pienenä poikana hän viiletti kavereineen uimaan Hietsuun, meren rantaan. Kulkureittinä oli Hietaniemen hautausmaan muurin harjanne.
”Vaikkakin muuria pitkin kulku oli kiellettyä, niin Markku kertoi.”
Margareth Walkamo pyyhkii silmiään ja toteaa, että ikävä ja haikeus valtaavat mielen äkkiarvaamatta.
Osa tutuista ja työtovereista on ihmetellyt, miksi tämä suree edelleen.
”Suru muuttaa muotoaan, mutta se jatkuu. ’Toisen surua ei voi hoputtaa eikä sitä voi ottaa pois’”, hän lainaa lausetta, jonka löysi Suomen nuoret lesket ry:n nettisivuilta.
Hän on löytänyt arvokasta luettavaa ja vertaistukea myös esimerkiksi Syöpäjärjestön runoryhmästä sekä seurakunnan sururyhmästä.
Sururyhmä alkoi kokoontua viime syksynä Tapiolassa. Sitä veti kokenut Tapiolan kappalainen Aarne Laasonen. Ryhmässä vieraili myös eläkkeelle jäänyt diakoniatyöntekijä, joka toi mukanaan runoja.
”En ollut aiemmin runoihminen, mutta minusta tuli sellainen”, kertoo Walkamo.
Iltapäivän aurinko kulkee kulkuaan, se ei enää suo lämpöään tälle hautausmaan puupenkille, jolla istumme.
Arkisessa elämässä ihminen selviää siitä, mitä elämänmeno edellyttää, mutta äkkiarvaamatta iskevä suru vaatii tilansa.
Suru kuljettaa ihmisen maastoon, joka on ennestään vieras ja kartoittamaton.
Siellä, ennestään tuntemattomassa, sanattoman sanoitus kaipaa muotoa niiltä, jotka ovat käyneet edeltä ja kokeneet jotain samaa.
”Olen löytänyt lohtua suomalaisesta musiikista. Esimerkiksi Juha Tapion ja Samuli Edelmannin lauluissa on monia, jotka itkettävät ja samalla lohduttavat”, kertoo Margareth Walkamo.
”Uskon enkeleihin. Uskon, että jokaisella meillä on suojelusenkeli, mutta koska enkeleillä ei ole ruumista, he tarvitsevat meitä ihmisiä käyttöönsä. Jokainen ihminen voi olla toiselleen enkeli, vaikkapa siten, että halaa ja rutistaa ihmistä, joka on menettänyt läheisensä. Osanotto välittyy kyllä – suuria sanoja ei tarvita.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Päihdekuolema jää usein omaisten ja läheisten salaisuudeksi, josta ei kerrota ulkopuolisille
Hyvä elämäPyhäinpäivänä avautuu uusi verkkosivu, jossa on mahdollisuus kertoa vaietusta surusta. Toipuminen alkaa tunteiden jakamisesta.
