Raulo: Söin sipuleita viikon, koska unohdin lompakon lentokoneeseen, jotta voin ajatella maailmankaikkeutta

Raulo: Söin sipuleita viikon, koska unohdin lompakon lentokoneeseen, jotta voin ajatella maailmankaikkeutta

Ihmismieli ei toimi, ellei sillä ole kahta asiaa: kiintopisteitä ja tilaa.

”Puutarhajuhlat eivät katso vuodenaikaa”, tapasi mummoni sanoa. ”Eivätkä ihmisseuraa”, ajattelen, kun istun marraskuisessa puutarhassani yksin Nalle kainalossa ja syön kuumaa sipulikeittoa.

Olen syönyt koko viikon sipuleita, koska jätin lompakon lentokoneeseen, eikä ole rahaa ruokaan. Viimeiset käteiseni käytin taksiin, johon jäi myös puhelimeni. Töissä kun odottelimme pomon kanssa, että joku päästää meidät sisään (kummallakaan ei ollut avainkorttia), lohdutti hän kertomalla, kuinka oli jättänyt mittaamattoman arvokkaan DNA-näytetuubin baariin.

Klisee hajamielisestä tieteilijästä tuntuu aika todelliselta. Itse en muista koskaan mitään, en edes aina hahmota, että olen olemassa. On vain elettävä siinä uskossa, että kyseessä ei ole vain aivovaurio. Arkinen järjestys vain jää avaruusajatusten alle. ”Jos ajattelisit koko ajan maidon ostamista, et ehtisi ajatella avaruutta”, Nalle lohduttaa. Niin, tuumin sarkastisesti, jokainen hetki kauppalistan äärellä on menetetty mahdollisuus ajatella maailmankaikkeuden mittakaavaa. Suoraan sanottuna ottaisin mieluummin sen maidon.

Jos taas mielen huoneessa on ahdasta, ei ole tilaa kaiulle, ei ole tarpeeksi etäisyyttä nähdä itseään ja olla dialogissa itsensä kanssa.


Mitä sitten on hajamielisyys? Onko mieleni hajalla vai liikkuuko se vain hajanaisella alueella? Nallen mielestä ihmiset ovat kuin huoneita, sisältä eri kokoisia. Jotkut ovat kuin pieni saunakammari, toiset kuin tuulinen aavikko. Toisten sisäinen tila on täynnä tavaraa, merkityksellistä roinaa, muistoesineitä.

Toiset ovat täynnä tyhjää tilaa, jossa ihmisen henki kimpoilee pitkin seiniä holtittomasti. Toimiakseen ihminen tarvitsee molempia, kiintopisteitä ja tilaa. Jos ei ole kiintopisteitä, ei saa otetta mistään, unohtuu haahuilemaan bussin päätepysäkille eikä ymmärrä itseään. Jos taas mielen huoneessa on ahdasta, ei ole tilaa kaiulle, ei ole tarpeeksi etäisyyttä nähdä itseään ja olla dialogissa itsensä kanssa.

Kiintopisteiden rakentelu on aikamoista seinäkiipeilyä. On otettava ote jostain kiinteästä, jotta voi päästää irti muusta. On katsottava ulos maailmaan ja uskottava johonkin siinä, jotta voi kyseenalaistaa itsensä. Ja sitten kun löytää jotain kiinteää itsestään, voi siihen tarttumalla taas kyseenalaistaa maailman.

Itävaltalainen filosofi Ludwig Wittgenstein sanoi aikoinaan, että filosofia on kuin tikapuut, joita pitkin kiipeämme kohti sitä paikkaa, jossa tajuamme, ettei tikkaita ole. Jos liian kauan roikkuu saman kiintopisteen varassa, väsyy. Samoin kuin jos makaa aina samalla kyljellä, tulee makuuhaavoja. Ihmisen etsivä mieli on tehty liikkeeseen. Parhaimmillaan se liike on kuin kalliokiipeilyä, huonoimmillaan patsaaksi lamaantumista tai vapaata pudotusta.

Neljä tuntia myöhemmin olimme saavuttaneet sopimuksen: Nalle saa olla todellinen olento ja rakkauteni arvoinen, koska se on minun itseni osa, ainoa osa, joka on selvästi ulkopuolellani.

Marraskuisissa puutarhajuhlissani sipulikeitto kylmenee. Minulla ei ehkä ole lompakkoa tai puhelinta, mutta minulla on Nalle ja tunto itsestäni. Minulla ja Nallella on pitkä historia saman mielen olentoina. Kun lapsena tajusin, ettei Nalle ollut oikea eläin, jouduin tähänastisen elämäni kauheimpaan eksistentiaaliseen kriisiin: Kuinka voin rakastaa jotakuta, joka ei ole kukaan?

Istuin Nalle sylissä tuolille ja päätin, etten nouse ennen kuin olen ratkaissut kriisin. Neljä tuntia myöhemmin olimme saavuttaneet sopimuksen: Nalle saa olla todellinen olento ja rakkauteni arvoinen, koska se on minun itseni osa, ainoa osa, joka on selvästi ulkopuolellani. Sen rakastaminen on helpompaa kuin sisäänpäin itsensä rakastaminen.

Kun aikuisena katson Nallen silmiin, näen itseni, näen mitä minulle kuuluu, ja katson itseäni rakkaudella. Mietin raamatun sanoja ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Joskus on hyvä osata myös rakastaa itseään kuin lähimmäistä.

Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi