Raulo: Ihmisellä on aina enemmän annettavaa kuin mitä hän omistaa

Raulo: Ihmisellä on aina enemmän annettavaa kuin mitä hän omistaa

Jos ihminen olisi huone, olisi hän aina lähtökohtaisesti tyhjä.

Tom on hyvä ystävä. Sellainen ystävä, jonka tiskipöydällä saatan istua tuntikausia vatvomassa ihmissuhdeasioita kunnianhimoisten illallisreseptien valmistuessa siinä ohessa kuin itsestään. Sellainen ystävä, jonka kanssa on aikuisenakin helppo maleksia ja istuskella puistonpenkillä ilman mitään agendaa. Ja sellainen ystävä, joka raahaa ainakin seitsemän tonnia painavan pesukoneen uuteen kämppääni, kun muutan ensimmäistä kertaa asumaan yksin. Noina aikoina elämäni oli kriisissä. Istuin muuttolaatikoiden keskellä tyhjässä pölyisessä huoneessa ja ajattelin, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa kenellekään. ”Ei se mitään”, totesi Tom ja saapui keskellä yötä pesemään lattioita, että saisimme rakennuspölyn siivottua ennen muuttokuorman saapumista.

Kun Tom sitten muutti Tukholmaan, sydämeeni ja arkeeni jäi aukko. Läksiäislahjaksi sain bambukepeistä tehdyn tuulikellon, jonka ripustin järjettömästi makuuhuoneen kattoon. Siellä se roikkui hiljaisena talven pimeydessä. Kaikkialla oli tylsää ja yksinäistä, en jaksanut vielä tutustua uusiin ihmisiin. Elämäni valtasi lapsuudesta tuttu Hyvän Kirjan Jälkeinen Apeus eli se tunne, kun luki loppuun uusimman Harry Potterin, eikä oikeastaan halunnut tehdä muuta kuin istua sisällä ja odottaa, että J.K Rowling saisi jo seuraavan kirjan valmiiksi.

Tyhjä huoneeni täyttyi aarteista, joita keräilin koska asioilla tuntui olevan taas väliä.

Elämäni oli kuin huoneeni: tyhjä, outo, pölyinen (loputtomasta moppauksesta huolimatta lattialankkujen välistä puski aina uutta putua huoneisiin). Rupesin kuitenkin yhä useammin panemaan merkille asioita, joita Tom olisi arvostanut. Kun bongasin harvinaisen jäkälän pihapuusta, tai kun bussipysäkillä oli hassusti pukeutuneita rokkareita tai kun taidekaupassa oli myynnissä pimeässä kiiltävää mustetta, halusin kertoa näistä ystävälleni. Siispä aloin kirjoittaa Tomille kirjeitä, pitkiä kuvauksia kaikesta, mitä olin nähnyt maailmassa. Tom vastasi kirjeillä omasta maailmastaan ja ottamalla valokuvia Tukholman autioista porttikongeista ja asfaltin läpi kasvavista voikukista. Vähitellen elämääni levisi välittämisen perspektiivi. Tyhjä huoneeni täyttyi aarteista, joita keräilin koska asioilla tuntui olevan taas väliä.

Kirjeiden avulla autoimme toisemme vaikean elämänvaiheen yli. Halu jakaa jotain, ihan mitä tahansa, sai meidät välittämään elämästä, etsimään sen kummallista kauneutta ja katsomaan alkukevään valossa kylpevää maisemaamme neljällä silmällä, yhdellä parilla omia ja yhdellä lainattuja.

Ihmisellä on aina enemmän annettavaa kuin mitä hän omistaa. Tämä siksi, että tosiasiassa emme omista juuri mitään, paitsi ehkä sielumme seinät ja kasan iäti lankkujen välistä tursuavaa pölyä. Jos ihminen olisi huone, olisi hän aina lähtökohtaisesti tyhjä. Se on varastoksi kelvoton, koska kaikkein arvokkaimmatkin aarteemme mätänevät siellä, jos emme ole valmiita jakamaan niitä. Se ei ole myöskään hyvä vankila, sillä mikään tiikeri ei säily elossa sen tyhjyydessä. Sisäiset aarteemme ja hirviömme ovatkin aivan yhtä tyhjän kanssa: Siinä huoneessa ei ole mitään muuta aarretta kuin avoimet ikkunat, eikä mitään muuta hirviötä kuin suljetut ovet.

Kesän korvilla pölyinen huoneeni on niin lämmin, että avaan ikkunat, jotta tuuli veisi edes osan pölystä mennessään. Aamun pikkutunteina herään siihen, että tyhjän huoneeni hehkulampusta roikkuva tuulikello alkaa soida yötuulen hiipiessä ikkunoista sisään. Salaperäinen musiikki täyttää huoneen, joka kerrankin tuoksuu sateelta, eikä pölyltä. Vaivun kiitollisena uniin, jossa olen itsekin ontto tuulen täyttämä putki.

Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi