Raulo: Flunssa altistaa meidät armon kokemukselle, koska sytokiinit kääntävät ihmisen katseen sisäänpäin

Raulo: Flunssa altistaa meidät armon kokemukselle, koska sytokiinit kääntävät ihmisen katseen sisäänpäin

Nykymaailman meno on monesti niin armotonta, että ihmiset ovat oppineet nerokkaasti hyödyntämään kehon sytokiinien tarjoamaa armoa.

Joulunalus on kuumeista aikaa. Kirjaimellisesti. Keittiön pöytä täyttyy lahjalistoista ja illat sosiaalisista paineista. Pappi saarnaa aina saman vanhan kaavan mukaan: Kiire ja siitä pysähtyminen kuuluvat joulun draaman kaareen. Juoksen pikkujoulusta ja deadlinesta toiseen astmaattisen yskän kourissa. Ruumiinlämpö nousee. Aatonaattona kuume on lopulta niin korkea, että jään sänkyyn makaamaan.

Yhtäkkiä stressi väistyy, millään ei olekaan niin paljon väliä. Lahjat ovat vain materiaa, kutsut vain turhia sosiaalisia paineita, deadlinet vain egon teennäisiä saavutuksia. Katson tähtilamppua ja vajoan sekaviin uniin, joissa geometriset muodot toistavat itseään ja abstraktit pallot laajenevat ja kutistuvat kohisten.

Flunssan kourissa ihmisen mieli toimii eri tavalla kuin terveenä: Sairas ihminen on introvertti, itsekeskeinen ja stressitön. Jopa siinä määrin, että vaarallisenkaan kuumeen kourissa potilas harvoin huolestuu omasta tilastaan. Läheiset joutuvat patistamaan lääkärille, kun itse haluaisi vain nukkua. Tärkeältä tuntuvat askareet menettävät merkityksensä ja itseään on helppo armahtaa.

Sytokiinit kuiskivat meille armon sanomaa.

Mutta kuka on tämän arkisen armon sanoman takana? Puhuvatko virukset päässämme kiltteyden sanoilla? Ei, vaan kyseessä ovat immuunijärjestelmän sytokiinit, ihmiskehon pienet armon lähettiläät. Sytokiineja vapautuu virustartunnan tai tulehdustilan aikana, ja niiden tehtävä on saada ihminen raivaamaan tilaa lepäämiselle.

Sytokiinit nostattavat kuumeen ja tekevät meistä väsyneitä, ne työntävät mielemme niin sanottuun flunssa-mielentilaan: ekstroversiosta eli ulospäinsuuntautuneisuudesta introversioon, itsekeskeisyyteen, itsesääliin, ja lopulta myös itserakkauteen.

Ihme kyllä, mystiset sytokiinit säätelevät myös uniamme, ehkäpä tekevät niistäkin vähemmän ulkomaailmaan liittyviä. Sytokiinit kääntävät ihmisen sisäänpäin.

Nykymaailman meno on monesti niin armotonta, että ihmiset ovat myös oppineet nerokkaasti käyttämään sytokiinien armoa omien rajojensa kunnioittamiseen. Huono olo altistaa armon kokemukselle ja sairastelua käytetään itsensä hoitamisen ja levon oikeuttajana. Japanilaisissa sairaaloissa on ongelmaksi asti itsensä piippuun ajaneita uraohjuksia potemassa flunssaa, koska sairaana oleminen on ainoa tila, jossa saa levätä. Näin ihmiset löytävät uhanalaista kiltteyttä itseään kohtaan, ”cytokindnessia”.

Herään kuumeunista ja säälin itseäni. Kuuntelen hiljaisuutta ja katson pöydällä lojuvia keskeneräisiä lahjalistoja. Mietin, kumpi on lopulta itsekeskeisempää, stressiputkessa juokseminen vai itsensä hiljainen kuuntelu. Kuuntelemista kun on vain yksi: Ei voi kuulla rakkaitaan, jos ei ole valmis kuuntelemaan itseään. Ja aina kun on itselleen kiltti, riisuu samalla valtaa egon itsekkyyden aseilta: häpeältä, ylpeydeltä, ahneudelta ja vallanhalulta.

Ehkä itseensä kääntyminen myös pohjustaa sellaista mielialaa, jossa voi kuulla Jumalansa äänen. ”Lepää vain, nyt ei tarvitse pärjätä”. Sytokiinit kuiskivat meille armon sanomaa.


Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi