Raulo: Sukupolvien ajan seeprapeipponaaraat kaipasivat jotain, mitä yksikään peippokoiras ei täysin vastannut − sitten koittivat biologien pikkujoulut

Raulo: Sukupolvien ajan seeprapeipponaaraat kaipasivat jotain, mitä yksikään peippokoiras ei täysin vastannut − sitten koittivat biologien pikkujoulut

Kaipaus voi evoluutiossa säilyä pitkään senkin jälkeen, kun kaipauksen kohde on kadonnut.

Makoilen Skokholmin saaren jyrkänteellä Walesissa ja katselen tuulisen meren kauneutta. Saniaisen spiraalina kiertyvä latva piirtää siluetin punaista taivasta vasten. Mietin miksi meri on kaunis, miksi saniainen on kaunis? Ja miksi aina kun katson merta, minut täyttää muumipappamainen nimetön kaipaus. Kaipaus ja kauneuden taju ovat esimerkkejä meidän sisällämme elävistä salaisista muodoista, sielumme pintaan evoluutiohistorian jättämistä elämän painaumista. Niillä on muoto, mutta se on kuin kolon, jalanjäljen tai muotin muoto, negatiivinen versio jostain meitä painaneesta voimasta. Pelolla on pedon muoto, kaipauksella hyvyyden muoto, immuniteetilla on muistissa meitä kiusanneiden virusten muoto. Kaikkien elollisten olentojen olemus on jollain tavalla kuvaus menneistä tapahtumista.

Eräs höveli tutkijaporukka sai aikoinaan huomata tämän erityisellä tavalla. Pikkujoulujuhlissa humalaiset biologit olivat lopulta päätyneet pukemaan laboratorionsa seeprapeipoille pieniä pahvista askarreltuja hattuja ihmisten suureksi huviksi ja peippojen välittömäksi harmiksi. Mutta aamuun mennessä asetelma oli toinen: Kun krapulaiset tutkijat kömpivät laboratorioon, he saivat huomata, että hattupäiset seeprapeippokoiraat olivat saavuttaneet suuren suosion naaraiden keskuudessa.

Tämä tuntui järjettömältä, ei kai hattumuodilla voinut olla sijaa vieraan lintulajin parinmuodostuksessa? Perehtymällä seeprapeippojen geeneihin ja yksilönkehitykseen saatiin kuitenkin selville, että näiden lintujen esi-isällä oli ollut komea töyhtö. Jostain syystä koiraiden koristus oli kadonnut sukupolvien kuluessa, mutta naaraiden halu töyhtöpäisiä koiraita kohtaan oli säilynyt ennallaan. Sukupolvien ajan olivat seeprapeipponaaraat huokailleet täynnä nimetöntä kaipausta kohti jotain, mitä yksikään peippokoiras ei aivan vastannut, kunnes pikkujouluissa osa sai päähänsä pahvisen hatun.

 

Ehkäpä seeprapeippokoiraat jonain päivänä taas kasvattavat töyhdön naaraita liehitelläkseen.

 

Kaipaus voi evoluutiossa säilyä pitkään senkin jälkeen, kun kaipauksen kohde on kadonnut. Parhaimmillaan tämä kaipaus voi uudelleen tuottaa kaivatun piirteen valoksen, kopion: Ehkäpä seeprapeippokoiraat jonain päivänä taas kasvattavat töyhdön naaraita liehitelläkseen. Sama prosessi näkyy ihmisten kauneuden tajussa. Estetiikka on tyhjä kolo päässääme ja sydämessämme. Se on jälki, jonka meihin on painanut tuli, vesi, taivaita kohti kurottava puu, perhosen siipi, punainen marja tai kiertyvän kotilon kuori. Kaikki ne asiat, joita esi-isämme ovat katsoneet kasvatellessaan kummallisia aivojamme.

Mutta jos jossain on ihmislapsi, joka kasvaa suljettuna valkeaan huoneeseen, ei hänelle tarvitse kuin antaa kynä ja paperia ja hän piirtää uniensa spiraalimaiset kotilot, symmetrisinä haarautuvat puut ja maalaa kirkkaan punaiset marjat, siniset veden aallot. Ne kumpuavat meistä sisältä, kauneuden tajusta, joka on itseasiassa meidät synnyttäneen voiman kuva.  Minä olen meren kuva ja minä olen saniaisen kuva.


Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi