Raulo: Suomalaista kaipausta ja möllöttäviä Jumalan kuvia

Raulo: Suomalaista kaipausta ja möllöttäviä Jumalan kuvia

Tekee tiukkaa, kun yrittää avata suomalaista sielunmaisemaa ulkomaalaiselle.

Olen illalliskutsuilla ystävieni luona. Talo on upea ja siisti; täynnä merkityksellisiä ja kauniita esineitä. Suuret ruukut ja patsaat sisustavat avaraa eteistä, ja seinillä on eteläamerikkalaisia tauluja.Tytär juoksee silkkimekossa taksiin, koska on myöhässä tanssiaisista.

Perheen äiti on taiteilija, jonka taiteen aiheena on rumuus. Isä on psykologi, joka tutkii hämmennystä. Olemme nuoria ja kauniita ja istumme kalliilla sohvilla ruusujen ja viinipullojen ympäröimänä. Puhumme siitä, miksi millään on mitään merkitystä.

Koetan ujosti selittää suomalaista kaipauksen asennetta, jossa elämä on aina puutteenalaista ja kurjaa. Siitä huolimatta sanaton ikävä ja kaipaus maalaavat harmaan horisontin täyteen merkityksen sävyjä, joista tehdään intohimoisia, melankolisia tangoja tangomarkkinoille.

Rintaa puristavassa ahdistuksessa on elämänrakkauden siemen.

Eteläamerikkalainen taiteilijaystäväni ei ymmärrä, miten tango voi olla melankolista eikä sitä, miten harmaalla voi olla sävyeroja.

”Kuulostaa ihan Poissaolon Jumalalta", ystäväni nauraa. Hän viittaa katkerana siihen, kuinka poissaolevat isät ovat lasten mielikuvituksessa upeita ja mahtavia, kun taas arjesta huolta pitävät äidit saavat tylsän tyypin leiman.

Ystäväni haluaa tietää, mikä on suomalaisen kaipauksen kohde. Toisin kuin englannissa, suomessa on sana ”kaipaus", jolle ei tarvitse olla kohdetta. Kaipauksen moninaiset muodot ovat meille kaikille tuttuja onhan eksistentiaalinen ahdistus suomalainen kansantauti.

Kaipaus ei ole muodoton möykky, vaan sen ääriviivat kertovat meille, millä on väliä. Se on tienviitta merkityksiin.

Joka kevät vain lyhyen hetken tuoksuvat tuomen kukat saavat aikaan elämän katoavaisuuden pelkoa. Tässä rintaa puristavassa ahdistuksessa on elämänrakkauden siemen. Emmehän me pelkää merkityksettömien asioiden puolesta.

Tai kun mummolan pesuaineen tuoksu saa meidät puoleksi sekunniksi muistamaan jotain oleellista, on sekin löylyä elämän pyhyydelle.

Ystäväni kyselevät, ovatko suomalaiset uskonnollista vai ateistista kansaa.

Kaipaus on kuin elämän jättämä painauma meihin. Tai se on kuin kolo, jonka muotoa käytämme muottina yhä uusille valoksille elämän tarkoituksesta. Lapsena koulussa kaadoimme kipsiä koiran tassun jälkiin mudassa, ja saimme koirantassupatsaan kotiinviemisiksi.

Alussa oli koira, joka astui mutaan, ja nyt, vaikka koira on poissa, kannamme mukanamme tassupatsasta sen muistoksi. Elämän koira on rakkauden, pelon ja merkityksellisyyden hetket: ne painavat meihin jälkensä, ja niiden muotoa kannamme mukanamme. Maalaamme elämän pintoihin aina uudestaan pelkomme, kaipauksemme ja Jumalamme kasvot.

Ystäväni kyselevät, ovatko suomalaiset uskonnollista vai ateistista kansaa. Mietin hetken ja vastaan: sekä että, mutta molempia yhdistää sanaton kaipaus. Taiteilijaystäväni kiinnostuu: ”Millainen olisi suomalainen Jumalan kuva?”

Mietin, kuinka piirtää kuva kaipauksen jalanjäljistä. Mieleeni tulee jumalanpalvelus viime kesänä Kuopion Tuomiokirkossa. Saavuin paikalle myöhässä, joten jouduin istumaan kirkon siipeen, mistä ei näy alttarille ollenkaan. Koko jumalanpalveluksen ajan katselin savolaisen kirkkokansan möllöttäviä kasvoja, jotka olivat täynnä hikeä, hämmennystä, kaipausta, arkuutta ja hartautta.

Siinäpä Jumalan kuva.


Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Otsikkoa muokattu 18.6.2019

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi