Riko Saatsi on kotoisin Lieksasta, mutta hänen sukujuurensa ovat Raja-Karjalassa. Saatsi on paitsi kirjailija myös teatteriohjaaja.
Riko Saatsi haastaa käsitystä evakkojen onnistuneesta kotouttamisesta: ”Karjalankielisille ortodokseille sopeutuminen tarkoitti omasta kielestä, kulttuurista ja uskonnosta luopumista”
Yönistujat-romaanin kirjoittaminen oli Riko Saatsille matka oman karjalaisen identiteetin juurille. Nuorempana hän peitteli taustaansa ja pyrki olemaan samanlainen kuin muut.
Pieni poika istuu ruumislaudan alla. Laudalla makaa hänen isoäitinsä. Talossa vietetään ruumiinvalvojaisia. Kukin vuorollaan käy tervehtimässä vainajaa ja tekee sovintoa menneistä rikkomuksista ja erimielisyyksistä. Lauletaan, rukoillaan, muistellaan, syödään.
Pieni poika voisi olla kirjailija Riko Saatsin isä. Isän kertomat muistot sukunsa viimeisistä ruumiinvalvojaisista olivat eräänlainen avainkuva, kun Saatsi ryhtyi kirjoittamaan Finlandia-palkintoehdokkaana olevaa Yönistujat-romaaniaan.
– Monet asiat kirjassa ponnistavat sukuni kohtaloista, mutta kirjoittamisen edetessä kirjan maailma alkoi viedä omaan suuntaansa, ja lopputulos on aika puhtaasti kaunokirjallinen teos, Saatsi sanoo.
Yönistujien perhe on joutunut lähtemään evakkoon Raja-Karjalasta Suistamolta ja asettunut Pohjois-Karjalaan Nurmekseen. Sotienjälkeisessä Suomessa karjalankieliset ortodoksit kohtaavat monenlaisia ennakkoluuloja, ilkeyttä ja suoranaista syrjintää. ”Ryssänuskoisille” ei välttämättä löydy töitä. Ortodoksisuutta pidetään muotomenoina tai taikauskona. Erityisen katkeria ovat ne, jotka ovat joutuneet luovuttamaan maata evakkojen asuttamiseen.
Oli merkillinen tunne, kun ymmärsin osaavani kieltä, jota en ollut tiennyt osaavani.
Myös Riko Saatsin omat sukujuuret ovat Suistamolla. Hän muistaa lukioikäisenä ihmetelleensä, miten hän voi tuntea ikävää sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan käynyt.
– Ilmeisesti se on evakkojen jälkeläisille tyypillinen tunne.
Vuonna 1997 hän sitten pääsi käymään isänsä kotikylässä. Oppaina olivat isän vanhemmat veljet.
– Vanhin setäni oli aloittanut koulunsa siellä. Hän muisti uskomattoman hyvin niitä paikkoja ja asioita ja pystyi luettelemaan nimeltä eri talojen asukkaita.
Saatsien kotipihasta löytyi navetan kivijalka. Talosta ei ollut jäljellä mitään. Ilmeisesti sen kivijalka oli siirretty läheisen järven toiselle rannalle ohjusten laukaisualustaksi.
Elämä ennakkoluulojen kohteena
Yönistujissa kuvatun perheen isä Feodor on evakkoon joutuessaan menettänyt talonsa, tilansa ja asemansa kyläyhteisössä. Enää ovat jäljellä perinteiset tavat ja oma kieli, ja niistä hän haluaa pitää tiukasti kiinni. Äiti Nasti taas on valmis lastensa elämää helpottaakseen mukautumaan uuteen ympäristöön ja esimerkiksi käyttämään perheenjäsenistä suomenkielisiä nimiä. ”Meidän on pakko löytää tavat olla osa tämän pitäjän väkeä”, hän sanoo.
– Halusin ymmärtää niitä psykologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja ja jännitteitä, jotka ovat johtaneet siihen, että sukuni vanha äidinkieli karjala on melkein kadonnut Suomesta, Riko Saatsi sanoo.
Hänen kotonaan puhuttiin suomen ja karjalan sekakieltä. Lapsena hän kyllä huomasi, että naapurit puhuivat eri tavalla, mutta hän oli jo aikuinen, kun hänen veljensä hoksasi yhdistää isän käyttämät sanat ja lauseet karjalan kieleen.
– Oli merkillinen tunne, kun ymmärsin osaavani kieltä, jota en ollut tiennyt osaavani.
Saatsi sanoo, ettei hän halua syyllistää edellisiä sukupolvia kielen katoamisesta, vaan pikemminkin hän on halunnut kuvata, millaista on elää ennakkoluulojen kohteena. Ympäristön paineen ja ryssittelyn vuoksi monet ortodoksievakot esimerkiksi antoivat kastaa lapsensa luterilaisiksi.
Oman identiteetin juurilla
Toinen iso syy kirjan kirjoittamiseen Riko Saatsilla oli halu haastaa vallitsevaa narratiivia evakoiden onnistuneesta sopeuttamisesta. Hän arvioi, että evakoiden valtaosan eli suomenkielisen luterilaisen väestön kohdalla se saattaakin pitää paikkansa. Sen sijaan se, mitä hän lapsesta asti on omassa suvussaan ja lähipiirissään kuullut ja nähnyt, on ollut ihan muuta.
– Heille suomenkieliseen yhteiskuntaan sopeutuminen käytännössä tarkoitti omasta kielestä, kulttuurista ja uskonnosta luopumista.
Saatsin romaanissa uskonnon, kulttuurin ja tapojen erot konkretisoituvat siinä, miten kuoleman kohdatessa toimitaan. Karjalaisperheessä vainaja pestään ja puetaan kotona, ja suku ja tuttavat kokoontuvat hyvästelemään hänet. On raskasta, kun hautajaisia toimittamaan ei kiireessä saadakaan ortodoksipappia. Luterilaiset hautajaismenot urkuineen ja virsineen ovat oudot. Outoa on myös se, että arkku pidetään kirkossa kiinni ja saattoväki istuu penkissä. Puistomainen hautausmaakin on toisenlainen kuin karjalainen metsäkalmisto.
Monet asiat elämässäni ovat määrittyneet sukuni trauman kautta.
Saatsi kutsuu kirjan kirjoittamista matkaksi oman identiteetin sydänjuurille. Pelottavaakin se oli. Pitkään hänellä oli tarve peittää taustansa ja pyrkiä olemaan samanlainen kuin muut.
– Tarve peitellä ja vaikeus puhua on ollut toimintamalli, jonka olen tiedostamattani omaksunut edellisiltä sukupolvilta. Heidänhän oli opittava elämään niin, etteivät he herätä huomiota tai vihaa, ja sopeutumaan valtaväestön tapoihin.
Kyse on ylisukupolvisesta traumasta. Kun taakkasiirtymiä on tutkittu, on usein havaittu, että vasta neljäs sukupolvi sodan, pakolaisuuden tai muun vastaavan traumaattisen kokemuksen jälkeen on siitä vapaa.
– Se on aika pitkä jatkumo. Itse olen kolmatta sukupolvea, ja monet asiat elämässäni ovat määrittyneet sukuni trauman kautta, vaikken sitä nuorempana välttämättä osannut hahmottaa. Toivottavasti minun lasteni ei tarvitsisi enää kantaa sitä.
Karjalaisten ääni kuuluviin
Riko Saatsin mukaan suomalaisuus on ymmärretty – ja jossain määrin edelleenkin ymmärretään – yhtenäiskulttuuriksi: sen mukaan Suomessa on kaksi kieltä, suomi ja ruotsi, ja esimerkiksi karjalankielinen suomalaisuus on ollut jonkinlainen häiriö tässä kuvassa.
– Karjalankieliset ovat maksaneet ison hinnan siitä, millä tavalla suomalaisuuden ideaa ja suomalaista identiteettiä on rakennettu, Saatsi sanoo.
Esimerkiksi iso osa siitä, mitä pidetään suomalaisena kansanrunoutena, on karjalan kielestä suomennettua, mutta karjalaisuus on pyyhitty siitä pois.
Isoin yksittäinen tekijä karjalan kielen katoamisessa on ollut kansakoululaitos. Riko Saatsin isä esimerkiksi on kertonut, kuinka hänen isoveljensä varoitti ennen koulun alkamista, että siellä pitää puhua niin kuin muutkin. Karjalan kieltä ei saanut käyttää.
On mahtavaa tavata parikymppisiä ihmisiä, jotka tulevat juttelemaan karjalaksi.
Tällä vuosituhannella uhanalaista karjalan kieltä on alettu tietoisesti elvyttää. Se sai Suomessa vähemmistökielen aseman vuonna 2009. Karjalaksi julkaistaan kirjallisuutta ja tehdään musiikkia, ja sitä voi opiskella Itä-Suomen yliopistossa. Nykyisin Suomessa on noin 11000 karjalan kieltä puhuvaa.
– Uskon, että syvimmästä kuopasta on nyt päästy. On mahtavaa tavata parikymppisiä ihmisiä, jotka tulevat juttelemaan karjalaksi, Saatsi sanoo.
Yönistujien kirjoittaminen on ollut hänen tapansa edistää karjalan kielen asemaa. Kirjassa on karjalankielisiä sanoja ja sanontoja. Välillä 1950-luvun maailmasta hypätään vuoteen 1991, jolloin iäkäs Nasti on sairaalassa ja muistelee menneitä äidinkielellään.
Apuna kirjoittamisessa Saatsi käytti niin kutsuttua Raja-Karjalan korpusta, joka on tallennettu Kielipankkiin. Se sisältää 120 tuntia 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa syntyneiden rajakarjalaisten puhetta.
– Se on ollut minulle merkittävä lähde erityisesti sen takia, että siinä kuuluu näiden ihmisten oma ääni. Historian kuluessa he eivät ole missään kohtaa saaneet suunvuoroa.
Todellisten ihmisten kuuleminen oli pysäyttävää, sillä Saatsi on lukenut myös Karjalassa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa matkustelleiden suomalaisten matkakertomuksia ja kiinnittänyt huomiota siihen, miten niissä kuvataan karjalaisväestöä.
– Se toiseuttamisen määrä on häkellyttävää. Joko heidät nähdään jotenkin eksoottisina ja aitoina ihmisinä, jotka ovat säilyttäneet jonkinlaista alkusuomalaisuutta. Tai sitten heihin kohdistuu säälivä katse. Heidät nähdään kärpän- tai karhunsilmäisinä pakanoina, jotka pitää vetää sivistyksen piiriin.
24.–30.11. vietetään karjalan kielen viikkoa ja 27.11. karjalan kielen päivää.
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja julkistetaan 27.11.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirjailija Sirpa Kähkönen pelkäsi sotaa jo lapsena mummonsa sotamuisteluiden vuoksi – ”Nyt on tärkeintä vaalia omaa mielenrauhaansa”
Hyvä elämäTässä maailmantilanteessa on tärkeää puhua rauhan puolesta, sanoo siviilien sota- ja evakkokokemuksia kirjoissaan kuvannut Sirpa Kähkönen.
