Ristisaatto Pielisellä Juuasta Lieksaan vuonna 1995.
Ortodoksinen ristisaatto on Auli Leskiselle harvoja tilanteita, joissa nykymaailmassa voi kokea pyhyyttä
Auli Leskinen kokee vaellusristisaatossa liittyvänsä perinteeseen ja yhteisöön. Ristisaatossa hän on myös surrut kuollutta äitiään.
Elokuun 6. päivänä vuonna 2015 Auli Leskinen oli pukeutunut äitinsä jakkuun ja huiviin ja ottanut mukaansa matkaikonin. Ortodoksisen kalenterin mukaan oli Kristuksen kirkastumisen päivä. Pohjoiskarjalaisen Saarivaaran kylän tsasounalta oli alkamassa vuosittainen vaellusristisaatto, jolle Leskinenkin pienen Luna-koiransa kanssa oli lähdössä.
Ristisaatossa käveltiin ensin noin kymmenen kilometriä Hoilolan kylän tsasounalle. Hoilolasta soudettiin Pörtsämön erämaakalmistoon eli hautausmaalle – ja sieltä vielä vainajien muistopalveluksen jälkeen yöllä takaisin Hoilolaan.
Auli Leskinen suri. Ristisaatossa hän jätti hyvästejä äidilleen, joka oli kuollut keväällä.
– Menin sinne tuona kesänä äidin vaatteet päällä, koska halusin kantaa häntä ylläni. Itkin paljon, koin olevani yksin ja hylätty, Leskinen muistelee.
Ristisaatoissa kuljetaan ristiä ja ikoneja seuraten esimerkiksi pyhäköstä toiseen tai hautausmaalle. Kyseessä on eräänlainen liikkuva jumalanpalvelus, jota johtaa aina pappi.
Ristisaatot kuuluvat usein paikallisen ortodoksikirkon juhlaan eli praasniekkaan. Niihin liittyy yleensä vedenpyhitys lähirannassa. Pyhitetyn veden vihmomisella siunataan paikalla olevat ihmiset ja ympäröivä luonto. Kirkon kiertäminen pääsiäisyönä on sekin ristisaatto.
– Ristisaatto on osa Karjalan ortodoksien etnistä identiteettiä, Auli Leskinen arvioi. Tässä hän on Luna-koiransa kanssa Saarivaaran ristisaatossa. Vieressä kulkee ortodoksi-isä Tuomas Järvelin.
Pitkiä vaellusristisaattoja alettiin Pohjois-Karjalassa järjestää 1980-luvulla ortodoksipappi Vesa Takalan aloitteesta. Yleensä kävellään, mutta ristisaattoja tehdään myös hiihtäen, pyöräillen ja soutamalla.
Silloin kolme vuotta sitten Auli Leskinen oli mukana ristisaatossa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Lapsena hän oli osallistunut vanhempiensa kanssa niihin muun muassa Valamon luostarissa. Lapsuuden kotikylässä Viinijärvelläkin järjestettiin vuosittain ristisaatto, jossa kuljettiin lyhyen matkaa kirkosta joen rantaan.
Leskisellä on ortodoksiset juuret kahdelta suunnalta. Hänen isänsä perheineen lähti evakkoon Laatokan pohjoispuolelta Purovaaran kylästä, äidin suku puolestaan on asunut Liperin kunnan alueella Pohjois-Karjalassa.
Leskinen kuvailee isänsä kotipaikkaa Purovaaraa hartaaksi ortodoksikyläksi, jonka vuodenkiertoon myös ristisaatot kuuluivat. Hän arvioi, että karjalainen ristisaattoperinne näivettyi evakkouden myötä.
– Kun karjalaiset sopeutuivat uusille asuinpaikoille, heidän piti löytää elinkeinot, raivata tiloja ja rakentaa taloja. Omaisuus oli jäänyt rajan taakse ja monilla miehillä oli sodasta hermot riekaleina. Ei siinä ollut aikaa ajatella ristisaattoja. Se, että kuljetaan pitkiä matkoja ristisaatossa, vaatii sitä, että ihmisillä on aikaa lähteä ja tilaa huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja ehkä jotkut nuoresta karjalaisesta sukupolvesta kokivat ortodoksisuuden piirteeksi, joka saattoi yhdistää heidät sodanaikaiseen viholliseen ja itään. Osa karjalaisnuorista halusi mukautua vallitsevaan luterilaiseen kulttuuriin, Leskinen pohtii.
Retriittiä ja yhteisöllisyyttä
Saarivaaran ja Hoilolan kylät sijaitsevan itärajalla. Vuodesta 2005 ne ovat kuuluneet Joensuuhun, vaikka matkaa kaupungin keskustaan onkin noin 80 kilometriä. Ennen sotia ne kuuluivat Korpiselän pitäjään, josta osa jouduttiin rauhansopimuksessa luovuttamaan Neuvostoliitolle. Rajan taakse jäi Korpiselän kirkonkylä kirkkoineen ja hautausmaineen.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Korpiselkään on poikkeusluvalla järjestetty ristisaattoja rajan yli. Auli Leskinenkin on osallistunut sellaiseen.
– Korpiselkä on rajavyöhykkeellä, joten siellä ei saa asua eikä ilman lupaa käydäkään. Meitäkin saattoivat koko ajan venäläiset rajavartijat. Alueen luonto on seitsemässäkymmenessä vuodessa villiintynyt. Siellä kuljetaan pitkin polkuja tiheiden korpimaisten metsien keskellä. Vanha kaunis ortodoksinen kirkko on romahtanut. Mitään ei ole restauroitu tai hoidettu, Leskinen kuvailee.
Menin sinne tuona kesänä äidin vaatteet päällä, koska halusin kantaa häntä ylläni. Itkin paljon, koin olevani yksin ja hylätty.
Leskinen on lähtenyt Saarivaaran ristisaattoon myös surukesän jälkeisinä kesinä, ja suunnittelee lähtevänsä tänäkin kesänä. Syitä on monia: perinne, mutta myös liikunta, joka tekee hyvää niin ruumiille kuin mielelle.
– Yksi motiivi minulle on menneisyyden etsiminen ja muistaminen. Ristisaatossa tuntee hetken olevansa osa helminauhaa, joka tulee kaukaa historiasta. Se on myös yksi harvoja tilanteita, joissa nykymaailmassa voi kokea pyhyyttä. Halutessaan ristisaatossa voi viettää retriittiä, hiljentyä täysin ja kulkea vähän erillään muista, Leskinen kertoo.
– Mutta samalla ollaan yhteisössä, jossa jokaisella on omat syynsä olla mukana. Ihmisillä voi olla menetyksiä tai sairautta. Jos on mieli auki, syntyy helposti syvällisiäkin keskusteluja ventovieraiden kanssa. Siellä kävelee vapaina hirveästi erilaisia, kiinnostavia tarinoita.
Hanna Hentinen on kuvannut ristisaattoja lähes 30 vuotta. Nyt hänen valokuviaan on julkaistu Vaellus pyhiin -kirjassa.
Tietoisuus omista juurista suojelee
Karjalaiset ja ortodoksiset perinteet ja oman suvun juuret ovat alkaneet kiinnostaa Auli Leskistä muutaman viime vuoden aikana. Tätinsä kuoltua hän on huomannut 58-vuotiaana olevansa se vanhempi sukulaisnainen, joka tallentaa ja siirtää perintöä jälkipolville. Kannakselta lähteneen isän suvun tarina kiehtoo niin paljon, että Leskisellä on työn alla siitä kertova romaani.
Jos on mieli auki, syntyy helposti syvällisiäkin keskusteluja ventovieraiden kanssa.
– Sen teemoja ovat kuolema, lähteminen, kulkeminen, pakolaisuus ja siirtolaisuus – kodin menetys, yhteisön menetys, juurten menetys, Leskinen luettelee.
– Romaanissa kuvaamaani evakkouteen ja pakolaisuuteen verrattuna ristisaatto on hyvin toisenlaista matkantekoa, eheyttävää ja parantavaa kulkemista. Siinä ei paeta, vaan ehkä pikemminkin kuljetaan kohti etsittyä. Kulkijat eivät ole irti juuriltaan, vaan tuntevat liittyvänsä perinteeseen ja yhteisöön.
Romaaniin tulee mukaan myös Leskisen omia kokemuksia. Filosofian tohtori asui lähes 20 vuotta elämästään ulkomailla opintojen ja töiden vuoksi, viimeisimmäksi Espanjassa, jossa hän työskenteli Suomen Madridin-instituutin johtajana.
– Maailmalla ollessani tietoisuus omista juurista suojeli minua. Olen aina tiennyt, mistä tulen ja kuka olen, enkä ole hukkunut maailman pauhuun. Ortodoksisuus on minulle enemmän etninen identiteetti kuin pelkkä uskonto. Se on ollut minussa aina eikä sitä voi ottaa pois. Se on kokonaisuus, johon liittyy myös historia, suku, yhteisöllisyys ja karjalainen kulttuuri. Se on syvin osa minua.
Hanna Hentisen valokuvanäyttely Vaellus pyhiin – Ristisaattoja idän ja lännen rajalla 5.6. asti Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä.
Kirja vie ristisaattojen matkaan
Teitä, jotka halkovat asumattoman näköisiä vaara- ja metsämaisemia, ja suuria järvenselkiä. Pieni kirjavannäköinen joukko ihmisiä ristin ja ikonien kanssa. Ortodoksipapit on helppo tunnistaa vaatteistaan. Lapsia ja huivipäisiä vanhempia naisia. Välillä tarvitaan sadetakkeja.
Valokuvaaja Hanna Hentisen kuvat näyttävät sellaista Suomea, joka on monelle tuntematon, eksoottinenkin. Hän on kuvannut Pohjois-Karjalan ortodoksisia vaellusristisaattoja 1980-luvun lopusta asti.
Hentisen kuviin perustuu tänä keväänä julkaistu Vaellus pyhiin -kirja (Kirjapaja), jonka kirjoittajina ovat Hentisen itsensä lisäksi professori Elina Vuola, uskontotieteilijä Helena Kupari ja filosofian tohtori Auli Leskinen.
Uskonnollista matkantekoa on monenlaista. Varsinkin katolisissa maissa järjestetään kirkkovuoden juhlapyhiin liittyviä kulkueita. Pyhiinvaellukset taas kuuluvat muidenkin uskontojen perinteisiin. Miten ortodoksiset ristisaatot eroavat niistä?
Elina Vuola muistuttaa artikkelissaan, että toisin kuin monet uskonnolliset kulkueet, ortodoksinen ristisaatto ei ole spektaakkeli eikä näytelmä, vaan jumalanpalvelusta ja rukousta. ”Siihen osallistuminen on siksi intiimimpää, henkilökohtaisempaa, hengellisempää, vaikka mukanaolijan uskonnollisuuden astetta ei kukaan kysele ja osallistua voi kuka tahansa”, Vuola kirjoittaa.
Pyhiinvaelluksestakin ristisaatto eroaa siinä, että se on papin johtamaa jumalanpalvelusta. Ja siinä, missä pyhiinvaelluksessa kuljetaan pyhään paikkaan, ristisaatossa pyhä tuodaan kirkosta ulos maailmaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ortodoksipappi Johannes Lahtela on raitistunut alkoholisti, jolle pyhiinvaellukset ovat henkisen ja hengellisen kunnon hoitamista – ”Usein luostarissa kirkastuu se, mikä omassa elämässä on totta”
Hengellisyys”Ihmisessä taitaa olla sisäänrakennettuna sellainen levottomuus, että aina voisi jokin olla paremmin ja jossakin toisaalla enemmän”, sanoo Johannes Lahtela, jota pyhiinvaellukset ovat auttaneet näkemään arjen aarteet.
.jpg)
