Rippiä käytetään hyvin harvoin
– Ripissä ihminen ei muutu pyhemmäksi tai paremmaksi. Olennaista on synninpäästön kuuleminen asiasta, joka painaa omaatuntoa, Matti Hyry sanoo. Kuva: Jani Laukkanen

– Ripissä ihminen ei muutu pyhemmäksi tai paremmaksi. Olennaista on synninpäästön kuuleminen asiasta, joka painaa omaatuntoa, Matti Hyry sanoo. Kuva: Jani Laukkanen

Rippiä käytetään hyvin harvoin

Seurakuntapapin työssä voi kulua vuosia ilman, että kukaan tulee ripittäytymään.

Kun puhutaan ripistä ja ripittäytymisestä, useimmille tulee mieleen katolinen kirkko rippituoleineen. Kuitenkin myös luterilaisessa kirkossa on mahdollisuus yksityiseen rippiin eli synnintunnustukseen ja sen jälkeen julistettavaan synninpäästöön. Seurakuntapapeilta sellaista pyydetään harvoin.

– Olen ollut pappina yli 25 vuotta ja toimittamani ripit voi laskea kahden käden sormilla. Ihmisellä täytyy olla aikamoinen sielunhätä, että hän pyytää rippiä, kertoo Korson kirkkoherra Pirkko Yrjölä.

– Ehkä olemme pitäneet asiaa esillä liian vähän. Jos syntikin alkaa olla käsitteenä nykyihmiselle vieras, niin kuinka oudolta sitten kuulostaa rippi?

Yrjölä muistuttaa, että jokaisessa seurakunnassa on papin päivystysaika juuri sitä varten, että ihmiset voivat huojentaa mieltään. Keskustelun yhteydessä voi myös saada synninpäästön.

Yrjölä toivoo, että kynnys ripittäytyä madaltuisi.

– Olisi hyvä, ettei ihmisen tarvitsisi pitää kaikkea sisällään. Anteeksi voi saada, jos pyytää anteeksi. Asian ei tarvitse olla kauhean iso.

Samanlaisia kokemuksia kuin Yrjölällä on muillakin Vantaan seurakuntapapeilla. Pikakysely kuudelle papille ripin käytöstä tuotti tällaisia vastauksia: ei kertaakaan tällä vuosituhannella, kahdesti viimeisten 11 vuoden aikana, kahdesti kuudessa vuodessa, viisi kertaa 18 virkavuoden aikana, viisi kertaa 11-vuotisen uran aikana, kolme rippiä 11 vuodessa. Se tekee yhteensä 17 rippiä 72 työvuoden aikana eli yksi noin neljää työvuotta kohti.

 

Aivan toisenlaisia lukuja kertoo Hämeenkylän seurakunnan kappalainen Matti Hyry. Hän on ollut pappina vuodesta 1996 ja arvioi toimittaneensa ainakin 100 rippiä, vaikkei niistä kirjaa pidäkään. Syynkin hän tietää: hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja ripin käyttö on liikkeelle tunnusomaista. Muita kuin vanhoillislestadiolaisia ripittäytyjiä Hyrylle tulee harvoin.

– Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä rippi vanhana luterilaisena käytäntönä on säilynyt. Ripin katsotaan olevan uskonelämän hoitamista varten, Hyry kertoo.
 

"Osa syyllisyydentunteesta voi olla sellaista, että se vaatii keskustelua ja peiliä, osa taas sellaista, että sitä ei pysty edes sanoittamaan."
–Matti Hyry


– Jos on asioita, jotka painavat mieltä, niistä on mahdollista puhua ripissä uskotulle ja luotettavalle rippi-isälle. Rippi-isän ei tarvitse olla pappi, vaan heissä on myös paljon maallikoita.

Vaikka rippiä ei juuri osata pyytää, ihmisten syyllisyydentunteet eivät Hyryn mukaan ole kadonneet mihinkään. Hän miettii, että ehkä papit eivät osaa tai uskalla riittävästi pitää esillä sitä, että ihmisissä on pahuutta ja syntiä.

– Jos sitä todellisuutta ei kuvata mitenkään, niin mihin sitten tarvittaisiin rippiä? Tai armoa ylipäätään.

– Ripistä on apua silloin, jos asiat jäävät vaivaamaan. Osa syyllisyydentunteesta voi olla sellaista, että se vaatii keskustelua ja peiliä, osa taas sellaista, että sitä ei pysty edes sanoittamaan. On valtavan arvokasta, että toinen ihminen voi Jumalan puolesta julistaa synninpäästön ja kääntää itseensä käpertyneen ihmisen katsomaan kohti ristiä. Niin haluan itsekin tehdä, kun jokin asia ahdistaa, Hyry sanoo.

 

Sairaalapappien työssä rippi ei ole niin suuri harvinaisuus kuin seurakunnissa. Viime vuonna Vantaan sairaalapapit toimittivat 16 varsinaista rippiä. Johtavan sairaalapapin Pirjo Vatasen mukaan yleisiä ovat kuitenkin ripin tyyppiset keskustelut, joissa puretaan syyllisyyttä ja katumusta.

– Vakava sairaus saa monet prosessoimaan elämäänsä. Lähellä kuolemaa ihmisillä on halu sovitukseen ja sovintoon läheisten ja Jumalan kanssa, Vatanen sanoo.

Palvelevaa puhelinta, jossa sekä soittaja että puhelimeen vastaava päivystäjä ovat anonyymejä, kuulee silloin tällöin kutsuttavan luterilaiseksi rippituoliksi. Pääkaupunkiseudun Palvelevassa puhelimessa käytiin viime vuonna 7430 puhelinkeskustelua. Niistä 18 sisälsi ripin.

– Varsin vähäistä ripin käyttö on ollut, vaikka yksittäisen ihmisen kohdalla asia voi olla hyvinkin merkityksellinen, toteaa pääkaupunkiseudun Palvelevan puhelimen toiminnanjohtaja Raija Narvila.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: