Ruokasen veljekset ovat paljosta eri mieltä, mutta Jeesus yhdistää
Ruokasen veljekset ovat yhtä mieltä siitä, että saarnaa valmistelevien pappien pitäisi miettiä vähän enemmän.

Ruokasen veljekset ovat yhtä mieltä siitä, että saarnaa valmistelevien pappien pitäisi miettiä vähän enemmän.

Ruokasen veljekset ovat paljosta eri mieltä, mutta Jeesus yhdistää

Pappisveljekset Tapani ja Miikka Ruokanen ovat tehneet työuransa muualla kuin kirkossa. Kirkosta, uskosta ja elämästä heillä on silti paljon sanottavaa – ja vähän myös toisistaan.

Kun Miikka Ruokanen oli pikkupoika, hänellä oli kaksi suurta eksistentiaalista kysymystä. Ensimmäinen kuului, miksi minä olen minä. Toinen taas, miksi kaikki eivät usko Jeesukseen, vaikka hän on niin hyvä.

Nyt Miikka on kuusikymmentäkolmevuotias pappi, mutta samat kysymykset mietityttävät yhä. Myös Miikan pari vuotta vanhempi veli Tapani Ruokanen on pappi. Kummankin työt ovat kuitenkin vieneet muualle kuin seurakunnan palvelukseen.

Miikka työskentelee dogmatiikan professorina Helsingin yliopistossa ja opettaa useissa kiinalaisissa yliopistoissa. Tapani työskenteli pitkään toimittajana ja jäi vuonna 2014 eläkkeelle Suomen Kuvalehden päätoimittajan työstä.

Pappisveljekset käyvät saarnastuolissa harvoin, mutta vuosikymmenet ovat opettaneet heille yhtä ja toista kirkosta, uskosta ja elämästä.

Kirkosta sen, että jos se ei pysy ydinasiassaan, se saa syyttää ongelmistaan itseään.

Uskosta sen, että se ei kovin pitkälle ole ihmisestä itsestään kiinni.

Ja elämästä sen, että sen tarkoitus on oikeastaan aika yksinkertainen.

Usko on, jos on ollakseen

Nuorena sitä luulee olevansa mörssäri, mutta vanhetessaan huomaakin olevansa nallipyssy.

– Nuorena määrittelin hyvin kerkeästi Jumalan, pelastuksen ja oman uskoni. Vanhemmiten tulee varovaisemmaksi, Tapani Ruokanen pohtii.

Ruokaset viettivät lapsuutensa Rovaniemellä. Äidillä oli körttitausta, isä oli lestadiolainen. Nuorin veli Markku Ruokanen luki historiaa ja perusti mainostoimiston.

Sekä Tapani että Miikka pitävät tärkeänä, että heidän uskonsa on isien ja äitien uskoa. Traditio kantaa vanhemmiten yhä enemmän.

– Uskossa on oikeastaan kysymys siitä, että olemassaolo ja kaikki sen lahjat ovat jatkuvaa Jumalan armoa, Miikka sanoo.

Elämä on jatkuvaa liikettä, metanoiaa eli kääntymistä pois pahasta ja kohti Kristusta.
– Miikka Ruokanen

Uskoa ei voi pakottaa. Se on, jos on ollakseen. Kristityn ei kuitenkaan pidä olla passiivinen. Miikka Ruokasen mielestä monet Suomen luterilaisen kirkon papit ovat saaneet vaarallisen ajatuksen.

– Ajatellaan, että kirkon ideaalijäsen on henkilö, joka maksaa veronsa, kastattaa lapsensa ja menee kirkossa naimisiin. Ajatellaan myös, että näitä ihmisiä ei saa hätyyttää evankeliumilla, etteivät he jätä kirkkoa, Miikka selittää.

– Kaiken kirkon toiminnan pitäisi kuitenkin tähdätä siihen, että ihmiset uskoisivat henkilökohtaisesti siihen Kristukseen, jonka yhteyteen heidät on kasteessa liitetty. Elämä on jatkuvaa liikettä, metanoiaa eli kääntymistä pois pahasta ja kohti Kristusta. Jos pappi opettaa, että kristityn ei tarvitse tehdä mitään, mielenmuutoksen haaste kuolee. Uskon aktiivisesti tavoittavaan kansankirkkoon.

– Tässä huomaat, että veljeni on dogmatiikan professori, Tapani hörähtää.

Ei hänkään suoranaisesti eri mieltä ole, mutta keskittyy toisaalle.

– Perimmiltään usko on luottamusta, Tapani toteaa.

Luottamusta mihin?

– Tahallani en sanonut, mihin. Sen määritteleminen, mitä me sanomme Jumalaksi, ei ole helppoa. Aina kun sanot siitä jotakin, se on liian vähän.

Kaksi teologia. Miikka (vas.) ja Tapani Ruokanen tietävät, ettei saarnaaminen ole helppoa. Silti he sanovat, että kun papit on pantu puhumaan Jumalan nimissä, monessa saarnassa voisi olla enemmän henkeä ja elämää. Kuva: Esko Jämsä

Kaksi teologia. Miikka (vas.) ja Tapani Ruokanen tietävät, ettei saarnaaminen ole helppoa. Silti he sanovat, että kun papit on pantu puhumaan Jumalan nimissä, monessa saarnassa voisi olla enemmän henkeä ja elämää. Kuva: Esko Jämsä

Papit saisivat vähän miettiä

Sanoa papin kuitenkin täytyy, ja se on Ruokasten mielestä kaikkein vaikeinta.

– Saarnatessaan pappi on pantu puhumaan Jumalan nimissä. Se on niin vavisuttava asia, että Suomen papit saisivat pikkuisen enemmän viipyä sen äärellä, Tapani Ruokanen sanoo.

– Kun menen kirkkoon, huomaan usein, että näin ei ole tapahtunut.

Miikka Ruokanen on samaa mieltä.

– Meillä saarna ja koko jumalanpalvelus on usein kirjasta luettu virkamiesmäinen suoritus. Puhdas suoritus muodollisesti, mutta siitä puuttuu henki ja elämä.

Kyynisyys on uskon tuhoaja. Siinä kaikki menettää arvonsa.
– Tapani Ruokanen

Helppohan Ruokasten on kritisoida. Kumpikin veljeksistä saarnaa ehkä muutaman kerran vuodessa. Toisaalta voi olla, että he osaavat juuri siksi katsoa asiaa ulkopuolelta.

Saarnaaminen vaatii paljon. Pitäisi olla yhtä aikaa Jumalan ja ihmisen aaltopituudella, puhua ihmiselle jumalallisista. Pitäisi olla aito ja pitäisi tuntea Raamattu. Etenkin viimeisen kohdalla suomalaisilla papeilla olisi Miikan mielestä petrattavaa.

– Pappien pitäisi kerta kaikkiaan lukea enemmän Raamattua ja viettää hiljaisia kammiohetkiä sen äärellä.

Mutta eivät onnettomat julistajat mikään uusi juttu ole. Kristinuskon historia on huonojen ja epäonnistuneiden ihmisten historiaa.

– Kun Jumala lähettää, hän lähettää tavallisen ihmisen. Kristinuskon salaisuus on siinä, että se ei ole uskoa joihinkin opinkappaleisiin, vaan se on toimintaa, Tapani sanoo.

Siinä onkin hänen mielestään kristinuskon ja muiden uskontojen suurin ero.

Ihminen on peto, joka ei kehity

Välillä Tapani Ruokasesta tuntuu, että ihminen on parantumaton. Ihminen on peto, joka kyllä muuttaa maailmaa, mutta ei moraalisessa tai hengellisessä mielessä kehity mihinkään.

Kun sosialismi romahti, Tapani odotti jotain uutta. Järjestelmien välinen taistelu lakkaisi, ja ihmiset voisivat yhdessä lähteä etsimään humaania ja oikeudenmukaista elämäntapaa.

Ei siinä niin käynyt.

– Kiinalainen järjestelmä on käsittämätön. Venäjä kuvittelee olevansa tsaristis-imperialistinen ortodoksien pyhä maa. Yhdysvalloissa rikkaat ryöstävät kaiken, ja 500 miljoonaa eurooppalaista vapisee kauhuissaan, kun miljoona ihmistä pyrkii tänne pakoon sotaa ja kidutusta, Tapani luettelee.

– Täytyy varjella sydäntään kyynisyydeltä. Se on uskon tuhoaja. Kyynisyydessä kaikki menettää arvonsa.

Epävarmassa maailmassa kristinuskolla on kuitenkin annettavaa. Usko Jumalaan antaa perusluottamuksen.

Kun huutaa avaruuden pimeyteen ja olemassaolon tyhjyyteen, sieltä tuleekin vastaus. Se on minun kokemukseni.
– Tapani Ruokanen

– Kristinusko sanoo, että elämä on hyvää! Elämällä on hyvä alkuperä ja hyvä tulevaisuus. Hyvä Jumala pitää siitä huolta, Miikka Ruokanen sanoo.

Mutta kristinusko kehtaa väittää enemmänkin.

Boris Malinowskin mukaan suurin syy, miksi maailmassa on uskontoja, on se, että ihmisten on vaikea sietää ajatusta täydellisestä katoamisesta tyhjyyteen. Minä yhdyn tähän, Miikka sanoo.

Uuden testamentin kirjoituksissa kerrotaan evankeliumia, ilosanomaa, siitä, että kuolema ei ehkä olekaan kaiken loppu.

– Ihmiskunnan historiassa on yksi henkilö, jonka väitetään voittaneen kuoleman, Jeesus Nasaretilainen. Siinä meillä on historiallisesti hyvin perusteltu toivo.

Onko tämä paketti sitten uskottava?

– Se ei ole millään lailla järkeenkäypä tai todennäköinen, mutta mahdollinen, Tapani vastaa.

Ei hänenkään uskonsa kuitenkaan lepää pelkän mahdollisuuden varassa. Työskennellessään toimittajana Tapani oli monta kertaa ulkomailla sotareportterina. Monesti hän oli hengenvaarassa – ja monesti hän koki, että häntä johdatettiin. Samanlaisia kokemuksia hänellä on ollut keskellä arkipäivää.

– Kun huutaa avaruuden pimeyteen ja olemassaolon tyhjyyteen, sieltä tuleekin vastaus. Se on minun kokemukseni. Yksinkertaisesti.

Elämän tarkoitus on elämä itse

Ennen kuolemaa on kuitenkin elämä. Jos Ruokasen veljesten näkemykset uskosta ovat vuosien mittaan kypsyneet, samoin on käynyt heidän näkemyksilleen koko elämästä.

– Nuorena ajattelin, että elämän tarkoitus on maailman parantaminen, oikeudenmukaisuuden toteuttaminen ja totuuden julistaminen. Vanhemmiten ajatus pelkistyy, Tapani sanoo.

Ihmiskunnan historiassa on yksi henkilö, jonka väitetään voittaneen kuoleman, Jeesus Nasaretilainen.
– Miikka Ruokanen

Hän on tullut siihen tulokseen, että elämän tarkoitus on elämä itse. Se, että on olemassa ja että tämä maailma on olemassa.

– Siihen sisältyy suunnaton määrä tarkoitusta ja merkitystä. Koko elämä on sen oivaltamista, Tapani toteaa.

Hän vilkaisee veljeään.

– Minä tiedän, että sinä et ajattele näin, mutta minä ajattelen.

Mutta ei Miikkakaan kovasti ole eri mieltä.

– Täydentäisin vain tuota ajatusta: elämän tarkoitus on elää sen Jumalan lapsena, joka on minut luonut. Tai vielä tarkemmin: tulla Jeesuksen kaltaiseksi, Miikka sanoo.

Kristus on ihmiselle esikuva, jota tavoitella. Se on koko elämän kestävää liikettä.

Äkkiä Tapani käy mietteliääksi.

– Täytyy sanoa, että olen maailmalla tavannut joitakin ihmisiä, jotka ovat ehkä kuitenkin hiukan kehittyneet. Esimeriksi Äiti Teresa Kalkutassa, ehkä paavi Johannes Paavali toinen.

Ehkei ihminen sittenkään ole aivan parantumaton.

Jaa tämä artikkeli: