Ruuskanen: Vuoden vaihtuessa tarvitsemme uskoa ihmeeseen

Ruuskanen: Vuoden vaihtuessa tarvitsemme uskoa ihmeeseen

”Lupaan, että en lupaa mitään” kuulostaa kyyniseltä. Varsinkin hiljaa itselle tehdyille lupauksille kannattaa antaa mahdollisuus.

Muistan, kuinka pettynyt olin, kun lapsena tiedustelin joltain aikuiselta uudenvuodenlupausta ja sain vastauksen: ”Lupaan, että en lupaa mitään”. Se kuulosti silloin tylsältä ja mielikuvituksettomalta. Saman vastauksen olen sittemmin kuullut ja lukenut eri versioina moneen kertaan. Nyt aikuisena ymmärrän, miten moniselitteinen tuo vastaus on. Selvimmin se näyttäytyy vastalauseena koko lupaamisen kulttuurille, sillä jostain syystä vuosittaisten lupausten antamiseen on jo sisäänkirjoitettu niiden epäonnistuminen. Lupaus on joko liian ankara, tai muuten yliviritetty toteutuakseen pidemmän päälle, tai sitten raukeaa tyhjiin ennen kuin ehtii edes alkaa. Vähimmillään lupaukset ovat jotenkin jo antamisen hetkellä määräaikaisia. Näihin soveltuvat erinomaisesti kaikki elämäntapaa koskevat päätökset. Esimerkiksi sellaiset, joissa muutos kohdistuu omaan ulkonäköön tai elämäntapoihin.

Sitten on olemassa lupauksia, joihin liittyvät muiden ihmisten hyvinvointi ja tarpeet. Sellaiset, joissa luvataan viettää aika perheen kanssa, tai luvataan kuunnella lasten tai muiden läheisten tarpeita. Niissäkin on jotenkin kysymys epäonnistumisesta, tosin tällä kertaa siitä, että on jo epäonnistettu ja halutaan muuttaa suuntaa. Vastaus ”lupaan, että en lupaa mitään” sisältää siis sekä ajatuksen siitä, ettei halua epäonnistua tai ettei halua tuottaa pettymystä itselleen tai toisille.

Toisaalta vastauksena saatu lause on ironinen ilmaisu, joka kertonee jotain henkilön itsetuntemuksesta. On kokemus siitä, että on tullut luvattua, mutta ei pidettyä. Jostain syystä haluaisin myös sisällyttää lauseeseen jonkinlaisen ajatuksen siitä, että on tietoisuus siitä, että on asioita jotka eivät itsessä tai omassa elämässä ole kunnossa, mutta että niiden muutosten toteuttamiseen tarvitaan enemmän kuin lupaus. Että ne ovat aikaa vieviä ja hitaasti toteutuvia prosesseja, joten niitä ei hirveästi halua ilmiantaa ennen aikojaan itsensä ulkopuolelle.

Ajattelen, että sellaiset, hiljaa itselleen tehdyt lupaukset, ovat usein kaikkein vaikuttavimpia.

Sillä pahimmillaan ”lupaan, että en lupaa mitään” on minusta edelleen vähän tyly ja kyyninen lause. Se kertoo tyhjimmillään, ettei ihminen usko muutokseen tai ainakaan ihmeisiin. Kuitenkin kompuroidessamme vanhan vuoden yli seuraavaan tarvitsisimme myös jonkun verran uskoa ihmeeseen. Sellaiseen ihmeeseen, että voimme muuttua, niin että se hyvä, mikä meissä kasvaa saisi meissä enemmän tilaa ja näkyisi myös ulospäin.

Ajattelen, että sellaiset, hiljaa itselleen tehdyt lupaukset, ovat usein kaikkein vaikuttavimpia. Sellaiset, joille ei anneta tavoitteita tai määräaikoja, tai joita kukaan ei kontrolloi. Lupaukset, joista emme saa kiitosta, tai toisaalta moitteita. Sellaiset lupaukset, jotka kohdistavat muutoksen sisäiseen maailmaan, suhtautumistapaamme ja asenteisiimme.

Sellaisia, kuin vaikkapa lupaus säilyttää uteliaisuus suhteessa tulevaan. Lupaus katsoa itsensä lähelle ja viereen ja havaita yksityiskohdat entistä tarkemmin. Tai lupaus kehittää omaa suhteellisuudentajua ja katsoa maailmaa laajemmin, itsen ulkopuolelle.

Tai sitten voi luvata jotain ihan muuta. Kuten ystäväni tytär, joka ainakin suunnittelee lupaavansa muuttaa kävelytyyliään vuosikymmenen vaihtuessa. Miksikö? Luonnollisesti siksi, että on kyllästynyt kävelemään aina samalla tavalla.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi